Japani halusi päästä irti sotasyyllisyyden verenpunaisesta leimasta. Olympiakisat 1964 olivatkin Tokiolle ja Japanille näyteikkuna maailmalle sekä valtaisa henkinen käännekohta. Toisen maailmansodan traumat häivytettiin taka-alalle, kun kisat valjastettiin rauhan asialle, sodanjälkeisen Japanin talousihmeen esittelyyn sekä Japanin historian kertaamiseen imperialismia edeltäneeltä ajalta.
Olympialaisten järjestäminen merkitsi Japanille uudelleensyntyä hyväksytyksi jäseneksi globaaliin maailmaan, missä ei kuitenkaan ollut menossa mikään poikkeuksellisen kaunis aikakausi. Kylmää sotaa käytiin niin Berliinin katujen alle kaivetuissa tunneleissa kuin kilpajuoksussa kuun pinnalle. Edellisvuonna murhattua presidentti John F. Kennedyä seuranneen Lyndon B. Johnsonin johdolla Yhdysvallat oli kietoutumassa yhä syvemmälle Vietnamin sotaan. Suomalaisittain kuumin uutinen kisojen ajalta oli naapurimaassa tapahtunut lokakuinen vallankaappaus. Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov syrjäytettiin ja valtaan astui Leonid Brežnevin johtama troikka.
Japanissa toteutettiin valtavat investoinnit olympiakisojen eteen. Nykyrahassa Japanin valtio ja Tokion metropoli käyttivät yhteensä noin 10 miljardia euroa. Kisat muokkasivat Tokion kaupunkikuvaa huomattavalla tavalla liikenneyhteyksien, rakennuksien ja identiteetin muutoksen myötä. Kisoja varten rakennettiin 14 uutta urheiluareenaa ja uusittiin seitsemää. Väliaikaisia suorituspaikkoja toteutettiin lähinnä maantiepyöräilyä, yleisurheilun pitkiä kestävyyslajeja sekä nykyaikaista 5-ottelua varten.
Uudet uljaat olympiarakennukset olivat massiivisia ja moderneja mutta samalla perinteisestä japanilaisesta arkkitehtuurista vaikutteita ammentaneita. Suomalaiset haukkoivatkin henkeään astellessaan maailman hienoimpaan uimahalliin Yoyogin kansallisgymnasiumiin lokakuussa 1964. Pääarkkitehti Kenzo Tange päätti, ettei halliin tulisi rumia pilareita vaan koko rakennuksen katto pingotettiin vaijerikimpuilla kahden valtavan betonipilarin väliin. Areenan sijainnilla oli muitakin merkityksiä, sillä se saatiin käyttöön Yhdysvaltain armeijalta vuonna 1962. USA:n sotilasvoimat olivat olleet vahvasti läsnä Japanissa vajaat kaksi vuosikymmentä.
Yhdysvaltain armeija ei suostunut kaikkiin kisajärjestäjien toiveisiin. Olympiaisännät olisivat halunneet rakentaa Asakassa sijainneen USA:n tukikohdan Camp Draken olympiakyläksi. USA:n kenraalit eivät kuitenkaan lämmenneet ajatukselle vaan ehdottivat sen sijaan koko Washington Heightsin eli Yoyogin alueen palauttamista Japanille, mikäli Japani vastineeksi rakentaisi USA:n joukoille vastaavat tilat heidän toivomiinsa paikkoihin. Näin tapahtui.
Kisojen suurin olympiakylä sijoittui siten Yoyogiin, jossa käytettiin osallistujien majoittamiseen alueella valmiiksi olleita rakennuksia sekä alueelle tuotuja väliaikaisia majoitteita. Alueen palauttaminen nähtiin jälleen yhtenä askeleena Japanin eheytymiselle sodan traumoista. Kisojen jälkeen alue koki suuren muodonmuutoksen armeijan harjoitus- ja majoitusalueesta Yoyogin puistoalueeksi, jonne jätettiin muutamia rakennuksia muistuttamaan vuoden 1964 kisoista. Yoyogi oli ollut imperialistisen Japanin armeijan harjoitusalue ennen toista maailmansotaa, joten sen muutos puistoksi oli taas yksi askel eroon maan verisestä historiasta.
Aivan kaikkialle urheiluolosuhteiden vauhdikas kehitys ei ehtinyt – Tokiossa kilpailtiin yleisurheilussa viimeistä kertaa hiilimurskaradalla. Kisojen avajais- ja päättäjäispaikkana sekä erityisesti yleisurheiluareenana toimi Meiji-temppelin vieressä sijaitseva Kansallisstadion, joka rakennettiin alun perin vuoden 1958 Aasian kisoja varten. Olympiakisoja varten stadionin yleisökapasiteettia nostettiin remontin myötä 75 000:een noin 50 000:stä.
Ensimmäistä kertaa kisalajiksi otettua judoa varten pystytettiin Nippon Budokan (kääntyy ”Japanin kamppailulajiareenaksi”), joka on mahtipontista ajan huippuarkkitehtuurin ja perinteisen japanilaisen rakentamisen yhdistelmää. Kisojen jälkeen areenalla on kuunneltu kamppailulajien äänten ohella musiikkia. Ensimmäisenä länsimaalaisena yhtyeenä Budokanilla esiintyi The Beatles 1966, mikä herätti myös voimakasta kritiikkiä kamppailu-urheilufanaatikkojen keskuudessa – länsimainen popmusiikki ei tietenkään ollut soveliasta kamppailupyhäkköön.
Suurimmat teknologiset kehitysaskeleet, jotka esiteltiin Tokion kisojen avulla, olivat suurkaupungit toisiinsa kytkenyt Shinkansen-juna ja kisojen televisiointi satelliittiyhteyksin. Osa lähetyksistä Japanin sisällä tehtiin värillisenä.
Satelliittiyhteyksissä huomattava rooli oli Howard Hughesin perustaman yhdysvaltalaisyrityksen teknologiaosaamisella. 1950-luvun lopulla Neuvostoliiton Sputnikin käynnistämä satelliittitehtailu eteni nopeasti hyödyllisiin sovellutuksiin ja yhdysvaltalaiset heittäytyivät mielellään auttamaan Japania syntyneessä televisiointi-ideassa. Joka tapauksessa ensimmäiset Aasiassa ja Japanissa järjestetyt arvokisat olivat myös useille länsimaalaisille ensimmäinen tv:n kautta tapahtunut kurkistus omasta voimakkaasti poikkeavaan kulttuuriin, kuten Taiko-esityksiin.
Rakennusten ja liikenneinfran kehittämisen ohella tärkeää oli japanilaisen symboliikan uusintaminen. Keisari, armeija ja nousevan auringon lippu liittyivät kaikki vahvasti toiseen maailmansotaan. Nyt ne kytkettiin rauhaan olympialiikkeen avulla. Keisari sai avata kilpailut, mikä ei ollut aivan selvää Japanin perustuslain vuoksi. Japanissa laki ei varsinaisesti määritellyt, onko valtionjohtaja pääministeri vai keisari. Symbolisesti oli tärkeää, että juuri Keisari, auringonjumalattaresta polveutuva kansan yhdistäjä, sai tärkeän roolin seremoniassa. Keisarin jumalallinen asema tosin oli poistettu toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltain sanelemana.
Nousevan auringon lipun vahvoja imperialismikytköksiä häivytettiin pienellä uudistuksella, kun lippu muokattiin olympialipun tapaan 2:3-muotoiseksi ja punaista palloa siirrettiin hieman eri kohtaan. Lipun symbolista tehtiin myös olympiakisojen virallinen tunnus, jota toistetaan tyylitellen itseasiassa myös Tokion olympiakisojen tunnuksessa 2020. 2020 logo oli tosin aluksi erilainen, mutta se jouduttiin vaihtamaan plagiointisyytösten vuoksi.
Maan tunnussymbolin kytkeminen ”rauhan” liikkeeseen oli harkittu ja toimiva ratkaisu maan globaalille uudelleenesittelylle. Japanin lipun näkyminen toistuvasti olympiayhteydessä pehmensi siihen virittyneitä mielikuvia – Japani oli nyt muutakin kuin maa, joka oli yrittänyt valloittaa Aasian.
Koko Aasian läpäisseen soihtuviestin viimeisenä tulenkantajana kansallistadionille juoksi Yoshinori Sakai, joka oli syntynyt Hiroshimassa 6.8.1945 samana päivänä, kun prefektuurin pääkaupunkiin pudotettiin atomipommi.
Olympialipun stadionille kantoivat itsepuolustusvoimien sotilaat. Puolustusjoukkojen ylläpito tulkittiin joissain piireissä rikkomukseksi Japanin perustuslain (1947) yhdeksättä pykälää kohtaan, missä määriteltiin, että maassa ei voi ylläpitää sotimiseen kykeneviä joukkoja. Joukkojen saati Sakain esiintymisestä avajaisissa ei tällaista kritiikkiä kuitenkaan herännyt, vaan yleisö katsoi ihastellen, kun itsepuolustusjoukkojen jetit piirsivät olympiarenkaat taivaalle.
Herra Sakain valintaa tulensytyttäjäksi voi pitää sormenosoituksena Yhdysvaltojen atomipomminkäyttöä kohtaan ja Japanin asettamista uhrin asemaan. Valinta haluttiin kuitenkin tulkita nimenomaan rauhaa rakastavan nuorison kritiikkinä atomiaseille. Tämä tietysti sopi hyvin maailmanpoliittiseen tilanteeseen. Maailman ydinsodan partaalle vieneestä Kuuban kriisistä oli aikaa vain muutama vuosi.
Kisoista tuli osallistujajoukoltaan suurempi kuin koskaan: 93 osallistujamaata ja 5151 kilpailijaa yhteensä 163 mitalikilpailussa. Aasian maiden ohella moni Afrikan maista, kuten Algeria, Kamerun, Kongo ja Senegal, esiintyi ensimmäistä kertaa olympiakisoissa juuri Tokiossa. Kisojen päätöspäivänä Pohjois-Rhodesiana tunnettu Britannian protektoraatti itsenäistyi, ja joukkue esiintyikin päättäjäisissä ”Zambia”-kyltin kanssa. Sambia lieneekin historian ainoa maa, joka on tullut olympiakisoihin yhtenä ja lähtenyt toisena maana. Kaikkia ei kisoihin päästetty: Etelä-Afrikka oli nyt ensimmäistä kertaa boikotissa rotusorron vuoksi ja myös Indonesia suljettiin olympia-areenoilta, kun se eväsi Israelin ja Taiwanin urheilijoilta pääsyn Aasian kisoihin 1962.
Tokiossa uudistettiin myös urheilun visuaalista kieltä. Koska japanilaiset eivät juuri osanneet muiden maiden kieliä, eivätkä muualta tulleet juuri Japanin kirjoitusmerkkejä, piti kehittää uusi tapa viestiä. Tokion kisoissa otettiinkin käyttöön ensimmäistä kertaa kunnollinen piktogrammisto, mikä on elänyt nykypäivään asti keskeisenä osana kisojen ilmettä.
Seuraavassa blogissa perehdytään itse kisatapahtumiin.
Kalle Rantala
Keskeiset lähteet:
Kluge Volker 1998, Olympische Sommerspiele: die Chronik II
Olympic.org
Tagsold Christian 2009, The 1964 Tokyo Olympics as Political Games, The Asia-Pasific Journal