Rooman olympiakisoista oli vierähtänyt neljä vuotta. Kitkerät Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton ja Työväen Urheiluliiton väliset riidat osanotto-oikeuksista olivat yhä urheiluväen mielissä. Rooman kisoista rannalle jäänyt Euroopan mestarinyrkkeilijä Olli Mäki oli ryhtynyt ammattilaiseksi, ja SVUL:n nimi oli vaihtunut Suomen Valtakunnan Urheiluliitoksi järjestön kansainväliseen kilpaurheiluluun liittynyttä valta-asemaa korostaen.
Vuosina 1962 ja 1963 erimielisyydet TUL:n ja lajiliittojen välillä saatiin kuitenkin ratkottua, joten TUL:n seurojen urheilijat pääsivät mittelemään pääsystä Tokion kisoihin. Tosin muutama TUL:n urheilija osallistui Indonesiassa Games of the New Emerging Forces -tapahtumaan, ja sai Kansainväliseltä yleisurheiluliitolta kiitokseksi kilpailukelvottomuuden. Suomalaisista olympiavalmennettavista kisoissa oli kuitenkin vain Lasse Honkanen.
Olympiakomitean hallituksen jäsen Erkki Palolampi herätteli vuonna 1963 keskustelua, että olympiajoukkueen johtajat, tuomarit ja muut vastaavat toimihenkilöt maksaisivat jatkossa matkansa itse, koska yleisö halusi rahoittaa urheilijoiden eikä muiden kisamatkoja. Palolammen avaus ei kuitenkaan lähtenyt lentoon, koska useimmat muut hallituksessa ajattelivat esimerkiksi tuomarien ja joukkueenjohtajien tekevän melko paljon urheilijoiden kannalta hyödyllisiä asioita.
Varainhankintaa edesauttoi nyt televisio, jota hyödynnettiin ensimmäistä kertaa. ”Kympillä Tokioon” -ohjelma toi lisänäkyvyyttä olympiakeräykselle, mikä tarkoitti käytännössä kolmasosaa Olympiakomitean tuloista. Olympiakeräyksen ohella myytiin tuntuvalla summalla olympiatuotteita.
Kuuma peruna 1960-luvun alussa oli jälleen kerran amatööriyskysymys. KOK:ssa todettiin, että amatöörisäännöksistä huolimatta oli selvää, että tietyt urheilijat oli mahdoton pitää ”oikean” amatööriyden tasolla, oli sitten kyse esimerkiksi ”valtioamatööreistä”, ”yliopistoamatööreistä” tai ”tehdasamatööriydestä.” Vaikka KOK:ssa oltiin konservatiivisia, ymmärrettiin myös yhteiskunnan ja teknologian vauhdikas kehitys. Näin ollen päivitettyihin amatöörisääntöihin kirjattiin, että televisio kuuluu amatööreiltä kiellettyihin hyötymismahdollisuuksiin.
Tokion kisojen alla keskusteluun nousi erityisesti psykologinen valmentautuminen. Urheilijoiden vapaa-ajan ohjelmaa suunniteltiinkin entistä huolellisemmin. Suomalaiset kävivät kisojen aikana esimerkiksi retkellä Sakalan helmifarmilla. Muilta osin valmennuksellinen valmistautuminen noudatteli aiempia linjoja. Valmennusmäärärahoja jaettiin olympiadin alussa liitoille, jotka huolehtivat eri lajien valmennuksesta. Kisojen lähestyessä valmennettavien määrää tiivistettiin.
Kansainvälisesti vauhdikkainta kehityskulku oli urheilulääketieteellisellä sektorilla, jota suomalaisetkin seurailivat. Suuri harppaus kohti ”totaalisen valmennuksen” aikakautta kupli jo pinnan alla esimerkiksi Itä-Saksassa mutta vielä Tokion lähestyessä oltiin varsin samoissa asetelmissa kuin neljä vuotta aiemmin Rooman suhteen. Suomessa ”totaalista” satsausta tekivät lähinnä harvat yksittäiset urheilijat ja yksi joukkue.
Kesäkuussa 1964 Suomen miesten koripallomaajoukkue yllätti ja sijoittui toiseksi Euroopan olympiakarsintaturnauksessa Genevessä. Joukkueelle menestys ei ollut yllätys, sillä hikeä oli vuodatettu runsaasti talven ja kevään aikana. Kalevi Tuomisen valmentamasta koripallojoukkueesta tuli näin ensimmäinen suomalainen palloilumaajoukkue, joka selviytyi karsinnoista olympiaturnaukseen. Ja yhä vuonna 2021, kun Tokiossa kilpaillaan uudemman kerran, miesten koripallomaajoukkue on ainoa karsinnat olympiakisoihin läpäissyt suomalainen palloilujoukkue.
Perinteinen yleisurheilun Suomi-Ruotsi-ottelu koki myös uudistuksen olympiavuonna 1964. Naiset otettiin ensimmäistä kertaa mukaan otteluun, mutta suomalaisten on tyytyminen tappioon pistein 53-64 Helsingin Olympiastadionilla. Miehet voittivat 210,5–199,5. Naisten aseman lievä parantuminen ei ehtinyt juuri vaikuttaa olympiajoukkueen koostumukseen.
Suomalaiset eivät odottaneet Tokion kisoista valtaisaa mitalivyöryä, sillä Roomassa mitalisaalis oli jäänyt viiteen. Neuvostoliiton avaruuslentäjät olivat juuri palanneet maankamaralle, kun yleisurheilukilpailut käynnistyivät Tokiossa. Odotukset kohdistuivat erityisesti keihäänheittoon, jossa taivaalle rakettien sijaan Held-70-mallin keihäitä viskoivat Pauli Nevala ja Jorma Kinnunen vastassaan ennakkosuosikki Terje Pedersen. Ylimieliseltä vaikuttaneelle norjalaiselle karsinnasta tuli kuitenkin tekemätön paikka, joten kultamitalijahti päätyi lyhyeen.
Finaalissa teuvalainen työmies Pauli Nevala kiskaisi pehmeältä heittopaikalta neljännellä kierroksella 82,66 metriä, mikä nosti hänet 34 sentillä ohi Unkarin Gergely Kulcsárin. Kaiken lisäksi Nevala heitti Kulcsárin keihäällä. ”Kun repäisin, niin tunsin, että rajusti lähti. Mutta en aluksi huomannut, mihin asti meni. Oli semmoista hälinää. Kuuluttajakin molotti aina monilla kielillä ja mittamiehet juoksi eteen. Kansa kyllä villisti huusi, mutta mistä sen tietää, mille kulloinkin huutaa” Nevala muisteli heittoaan myöhemmin. Nevalasta tuli Tokion kisojen ensimmäinen yleisurheilun olympiavoittaja ja samalla 16 vuoteen ensimmäinen suomalainen, joka sai tuulettaa yleisurheilun olympiakultaa. Karsinnassa kättään hieman loukannut Jorma Kinnunen oli lopulta kuudes. Suomalaisille Nevalan voittoheitto kulkeutui Yleisradion kanavia pitkin. Selostaja Juhani Haapanen ei kuitenkaan huomannut Nevalan heittoa kuin vasta jälkikäteen ja joutui keksimään kuuntelijoille heittoselostuksen jälkikäteen omasta päästään. Näin syntyi Nevalan ”kaamea heitto.”
Myös edellinen suomalainen keihäänheiton olympiavoittaja huomasi mitä oli tapahtunut. Tapio Rautavaaran lähettämä onnittelusähke oli ytimekäs: ”Vain rämäpäät voittavat kultamitalin. Onnittelen.”
Pauli Nevalan kultaa pidettiin valtaisan hienona ja oikeaan osuneena kohtalona. Olympiavoittaja oli varttunut esikoisena kuusilapsisessa perheessä, jonka isä menehtyi puukotuksessa, kun Pauli oli vasta yhdeksänvuotias. Koulunkäyntiin panostamisen sijaan hän teki töitä jo nuorena auttaakseen yksinhuoltajaäitiään perheen elättämisessä ja alkoi samalla heittää keihästä. Nevala kehittyi vuosi vuodelta ja voitti ensimmäisen Suomen mestaruutensa viiden metrin erolla Mikkelissä 1961. Nevala lukeutui maailman kärkiheittäjiin 1970-luvun alkuun asti mutta joutui päättämään uransa loukattuaan olkapäänsä Norsunluurannikolla vuonna 1971.
Muita erityisen iloisia yllätyksiä yleisurheilussa ei sitten suomalaisille sattunutkaan. Kunniakkaista kestävyysjuoksuperinteistä jäljellä oli enää lähinnä vahva edustus maratonilla, johon osallistui kolme suomalaista. Paras heistä oli 13:nneksi sijoittunut kolminkertainen Bostonin maratonvoittaja Eino Oksanen ajalla 2.22.36. Kolmas varsin vahva yleisurheilulaji suomalaisille oli lasikuituaikaan siirtynyt seiväshyppy. Edellisvuosien seiväskomeetta, ensimmäisenä maailmassa viisi metriä ylittänyt Pentti Nikula oli seitsemäs, Risto Ankio 12. ja Taisto Laitinen 14:s. Ainoat suomalaisnaiset yleisurheilussa olivat korkeushyppääjä Leena Kaarna, jonka sijoitus 165 sentin ylityksellä oli 13. sekä 80 metrin aitojen alkuerässä karsiutunut Sirkka Norrlund.
Kirkkainta suomalaismenestys oli ammunnassa, kun Väinö Markkanen voitti kultaa vapaapistoolissa ja Pentti Linnosvuo olympiapistoolissa. Linnosvuolle kulta oli jo toinen ja samalla kolmas olympiamitali, sillä hän oli olympiapistoolin hopealla Roomassa neljä vuotta aiemmin. Melbournessa 1956 hän sijoittui saman lajin neljänneksi. Aiempi olympiakulta olikin Linnosvuon sivulajista Melbournen vapaapistoolikilpailusta. Linnosvuon kolmien peräkkäisten olympiakisojen saavutukset ovat vertaansa vailla suomalaisessa ampumaurheiluhistoriassa eikä kolmissa kesäkisoissa mitaleille yltäneitä suomalaisurheilijoita ylipäätään ole montaa. Kisajännitys purkautui kisojen jälkeen, ja Linnosvuon kerrotaan oksentaneen verta useamman päivän ajan.
Tokion kisojen aikaan Immolan rajavartiostossa työskennelleelle Väinö Markkaselle Tokion kulta oli hänen uransa ainoa olympiamitali. 35-vuotias ylikersantti sivusi tuloksellaan 560 olympiaennätystä. ”Oli siellä kai ainakin sata kameraa tulittamassa”, Markkanen totesi Helsingin Sanomien toimittajalle pahimman mediamylläkän tauottua. Omaan rauhalliseen tahtiin ampunut Markkanen oli päättänyt tavoitella nimenomaan tulosta 560 ja katsoa mihin se riittää. Hän olikin erittäin yllättynyt, että onnistunut sarja riitti kultaan asti. Vuonna 1929 syntynyt Markkanen on vanhin elossa oleva suomalainen kesäolympiavoittaja.
Ensimmäinen pronssimitali Suomeen iskettiin nyrkkeilykehästä. Vain 22-vuotias Pertti Purhonen saavutti kolmannen sijan nyrkkeilyn välisarjassa (67 kg). Lempinimeä ”Purtsi” kantanut Purhonen voitti Suomen mestaruuden jo 17-vuotiaana vuonna 1960. Tuon ottelun tunnelmiin voi palata täältä: https://areena.yle.fi/1-50237477
Purhosen jälkeen paras suomalainen nyrkkeilijä Tokiossa oli yhdeksänneksi sijoittunut Jorma Limmonen. Vielä kisojen alkupuolella Limmonen sipaisi vastustajansa silmäkulman auki, mikä riitti silloin ottelun nopeaan keskeytykseen ja Limmosen voittoon, mutta jatkossa kehän vastukset koituivat liian kovaksi.
Tokiossakaan ei säästytty otteluiden jälkeisiltä pulinoilta. Helsingin Sanomien toimittaja Matti Salmenkylä analysoikin erään nyrkkeilyottelun tuomaritoimintaa terävästi: ”Tämän ottelun kehätuomarin nimi oli Surkein ja hän oli todella nimensä veroinen, eläkeikäiseltä vaikuttanut ukkeli, jolla oli vain kuuluva ääni.” Arvostelulajeilla oli arvostelulajien ongelmat.
Tampereen Sisun hieman kankeana pidetty voimistelija Hannu Rantakari yllätti ja taituroi vasta kisapaikalla harjoittelemallaan etukosketuksellisella kalahypyllä kasaan peräti pisteet 19,30, mikä riitti kolmanteen sijaan. Kyseessä oli koko kisojen viimeinen suomalaissuoritus, joten usea lehdistön edustajista oli jo pakannut kynänsä ja vaihtanut vapaalle. Hopeaan eroa jäi niukat 0,025 pistettä. Rantakari ei hypähtänyt aivan puskista olympiamenestykseen vaan oli marinoitunut Tampereelle harjoitusryhmässä, johon kuuluivat esimerkiksi Melbournen olympiamitalistit Kalevi Suoniemi ja Martti Mansikka.
Suomen kuuden miehen voimistelujoukkueessa kilpaili hevosen hallitseva olympiavoittaja Eugen Ekman, joka ei kuitenkaan enää hätyytellyt mitalisijoja. Tokiossa voimistelivat myös Turun Urheiluliiton Salme Koskinen ja Eira Lehtonen, joiden sijoitukset eri telineillä painuivat päälle kuudenkymmenen. Lehtonen muuten avioitui myöhemmin suomalaisen kestävyysjuoksuvalmennuksen uusineen Arthur Lydiardin kanssa.
Suomalaisnaisia ei Tokiossa lopulta montaa nähty, kaikkiaan viisi, ja kisojen urheilijoista vain vajaat 700 oli naisia, sillä urheilu oli yhä vahvasti miesvaltaista kentiltä katsomoihin ja kabinetteihin. Tästä huolimatta Eila Pyrhönen kauhoi Yoyogin uima-altaassa yhden Suomen uintihistorian parhaista olympiasuorituksista oltuaan neljäs 100 metrin perhosuinnissa. Pyrhönen saavutti muutamaa vuotta myöhemmin pitkän radan EM-kisoissa pronssia, mikä oli vuosituhannen vaihteeseen asti ainoa suomalaisnaisen saavuttama arvokisamitali pitkällä radalla.
Neljänteen sijaan ylsivät vesillä myös Tallbergin veljekset Star-luokan purjehduksessa Squid III -veneellään. Heille neljäs sija oli vielä Pyrhöstäkin enemmän harmituksen aihe, sillä mitaliin oli selvät mahdollisuudet. Veljeksistä Peter osallistui kilpailijana peräti viisiin olympiakisoihin ja hänestä tuli pitkäaikainen Kansainvälisen Olympiakomitean jäsen.
Toinen suomalainen venekunta, 5,5 metrin luokassa kilpaillut Chaje II lipui Johan Gullichsenin, Juhani Salovaaran ja Peter Fazerin käsittelyssä sijalle kuusi. Heistä Gullichsen tunnetaan erityisesti paperinvalmistuksen merkittävästä kehittämisestä 1970-luvulla. Peter Fazer taas valittiin Tokion olympiakisoja seuranneena vuonna makeisyhtiö Fazerin toimitusjohtajaksi.
Soudussa Veli Lehtelä ja Toimi Pitkänen eivät saaneet enää jatkoa Melbournessa alkaneelle mitaliputkelleen. Kahta peräkkäistä pronssia seurasi nyt kuudes sija keräilyerien kautta. Ensimmäisiin olympialaisiinsa Tokiossa osallistui Tokiossa esimerkiksi meloja Ilkka Nummisto, joka karsiutui loppukilpailusta välierävaiheessa 1000 metrin kajakkiyksiköissä. Nummisto kilpaili lopulta neljissä olympiakisoissa ja kantoi Suomen lippua Münchenin olympiakisojen avajaisissa 1972. Melontauran jälkeen hänestä tuli lopulta kolminkertainen Suomen vahvin mies vuosina 1990–1992 ja aktiivinen voimamieskilpailujen edistäjä. Kanadalaiskaksikolla meloneet Rudolf Närjänen ja Kari Mäkinen pääsivät finaaliin asti ja sijoittuivat yhdeksänneksi. Mäkinen tunnetaan uransa jälkeen taas jääkiekkokaukalojen laidalta. Hän voitti jääkiekon Suomen mestaruuden Oulun Kärppien valmentajana 1981 ja valmensi Jokerit takaisin SM-liigaan kaudeksi 1989–90.
Kehnointa mainetta kisoista keräsi painija Kyösti Lehtonen (63 kg). Melbournen olympiavoittaja voitti kaksi ensimmäistä otteluaan mutta kolmas ottelu päättyi jo ennen alkamistaan. Normaalisti noin 70-kiloinen Lehtonen ei saanut tiristettyä rääkätystä kehosta vaadittua massaa pois. Punnitusaamuna Lehtonen säikähti, että yöpaasto ei ollutkaan tiputtanut painoa normaalisti. Hän lähti lenkille ja saunomaan hikoillakseen nesteitä mutta 64,5 kiloon jämähtänyt vaaka oli armoton. Suomessa Lehtosta kohdeltiin kuin spitaalista, sillä Suomen kaikkien aikojen heikoin olympiapainimenestys kaadettiin hänen niskaansa, vaikka hän oli vain yksi seitsenmiehisestä painijoukkueesta. Parhaan painisijan saavutti Eero Tapio oltuaan kuudes 70 kg:n sarjassa.
Suomen ja Etelä-Korean välinen ottelu oli koko koripalloturnauksen ensimmäinen. Se menikin suomalaisittain mahtavasti, sillä olympiaparketilta saatiin kirjata Suomen historian ensimmäinen voitto lukemin 80–72. Erityisesti Martti Liimo oli liekeissä heitettyään 33 pistettä. Heti seuraavana päivänä vastaan asettui kuitenkin eri tason vastustaja, Yhdysvallat. USA:n taiturit hallitsivat peliä Jerry Shippin johdolla, eivätkä loppunumerot 77-55 jättäneet jossiteltavaa. USA:n joukkueessa pelasivat esimerkiksi Larry Brown ja Bill Bradley, jotka molemmat kuuluvat nykyään koripallon Hall of Fameen. Brownista tuli peliuransa jälkeen yksi NBA-historian ansioituneimmista valmentajista johdettuaan kahdeksan eri joukkuetta playoffeihin. Toisaalta runsas joukkuemäärä osoittaa menestyksen olleen varsin ailahtelevaa. Bradley sen sijaan voitti NBA-mestaruuden kahdesti pelaajana ja hän palveli uransa jälkeen kolme kautta senaattorina ja yritti päästä demokraattien presidenttiehdokkaaksi vuonna 2000. Al Gore vei kuitenkin pidemmän korren.
Kolmas ottelu Suomella oli Uruguayta vastaan. Vahvasti alkaneen ottelun jälkipuoliskosta tuli suomalaisille musta. Uruguay voitti Suomen peräti 73-55, kun puoliajalla Suomi johti pisteellä. Kuvaavaa on, että Kari Liimon 19 heittoyrityksestä vain yksi meni koriin. Kun myös neljäs ottelu Brasiliaa vastaan päätyi tappioon, alkoivat toiveet jatkopaikasta ohentua. Sisukas joukkue ei kuitenkaan luovuttanut vaan voitti ilahduttavasti Australian ja Perun. Alkusarjan viimeisessä ottelussa vastaan asettui Jugoslavian sosialistinen liittotasavalta. Eväät oli syöty ja Balkanin suurmaa voitti pelin 74-45.
Kolmea voittoa ja neljää häviötä pidettiin kuitenkin hyvänä suorituksena. Näin Suomi pääsi ottelemaan loppusarjassa sijoista 9-12. Ensin vastaan asettui kisojen järjestäjämaa Japani. Molemmilla joukkueilla oli haasteita pallon saamisessa koriin, joten ottelu päättyi vähänumeroisesti isäntien voittoon 54-45. Tämä tarkoitti Suomelle viimeistä ottelua sijoista 11-12 Meksikoa vastaan.
Jännittävä ottelu tulevaa olympiajärjestäjämaata vastaan ratkesi lopulla yhden pisteen erolla Suomen hyväksi 73-72. Suomen peli luisti hyvin, ja toimittajat kehuivat erityisesti Timo Lampénia turnauksen kokonaisvaltaisesta hyvästä pelaamisesta. Lampén joutui jättämään muutaman pelin väliin loukkaantumisen takia, mikä oli heti näkynyt joukkueen esityksessä. Suomen tasaisimmat pistehait olivat Liimon veljekset Martti ja Kari.
Marraskuussa Tokion kisojen jälkeen SVUL perusti tieteellisen valmennusvaliokunnan, jota ryhtyi johtamaan professori Kaarlo Hartiala, ja joulukuussa Erik von Frenckell esitti olympiakomitean hallitukselle olympiavalmennuksen siirtämistä komiteaan perustettavalle omalle valmennusvaliokunnalle. Kului muutama vuosi aikaa ja Olympiakomitea alkoi viemään käytäntöön valmennuksen voimakasta tehostamista. Erityisesti Mexicon olympiakisojen 1968 korkea ilmanala ja eri maiden urheilujärjestelmien voimistuminen ruokki valmennuksen tieteellistämistä. Suomen Olympiakomitean ensimmäiseksi valmennuspäälliköksi valikoitui lopulta vuonna 1969 yksilöurheiluväen hämmästykseksi Suomen koripallojoukkueen Tokioon valmentanut Kalevi Tuominen. Jukka Uunila oli puhunut ja valmennuksen uusi aikakausi oli alkanut.
Kalle Rantala
Lue myös tekstin avausosa: Tuhkasta nousi uusi elämä – olympiakisat Tokiossa 1964.