Suomalaisvoimistelijat olivat jo Lontoon olympialaisissa 1908 näyttäneet taitojaan, tuloksena joukkuekilpailun pronssi. Tukholmasta 1912 kotiin tuomisena oli joukkuevoimistelun vapaan järjestelmän hopeaa. Varsinainen suomalaisen voimistelun esiinmarssi alkoi kuitenkin Heikki Savolaisen johdolla Amsterdamista 1928, hänen napatessaan pronssia hevosella. Tämän jälkeen mitaleja tuli katkeamattomana aina Mexicon 1968 olympialaisin asti. Viimeisimmän kultamitalin on saavuttanut Eugen Ekman hevosella Roomassa 1960 ja viimeisimmän mitalin, hopean, Olli Laiho myös hevosella Mexicossa 1968.
Ennen Heikki Savolaisen menestysvuosia sattui suomalaiselle olympiavoimistelulle hiljaisempi kausi. Antwerpenin olympialaisiin 1920 ei saatu lähetettyä joukkuetta ollenkaan, eikä myöskään Pariisin kisoissa 1924 menestyksellä juhlittu. Voisi jopa todeta, ettei suomalaisvoimistelijoiden Pariisin matka kaikilta muiltakaan osin aivan täydellisesti onnistunut – mikä saattoi heijastella myös kisojen tuloksiin.
SVUL:n voimistelujaosto oli joka tapauksessa päättänyt, että Pariisiin lähdetään. Tätä silmällä pitäen hankittiin jopa valmennusapua ulkomailta, mikä oli vielä hyvinkin harvinaista tuohon aikaan. Vuoden 1923 Münchenin voimistelujuhlilta palkattiin saksalainen voimisteluneuvoja Rudolf Kobs, joka tuli Suomeen töihin loppuvuodesta 1923.
Olympiavoimistelu oli muuttunut matkalla Antwerpenistä Pariisiin. Belgiassa vuonna 1920 oli jaettu henkilökohtaiset mitalit vain moniottelussa ja joukkuemitalit kolmella eri systeemillä. Ranskassa 1924 oli siirrytty nykyisen kaltaiseen, niin sanottuun keskieurooppalaiseen järjestelmään, joka käsitti seitsemän eri telinekilpailua: rekin, nojapuut, hevosen, renkaat, köysikiipeilyn sekä hypyn sivuttaisella (urhonhyppy) ja pitkittäisellä pukilla (tiikerihyppy). Jokaisessa lajissa miteltiin omista mitaleista, mutta ne olivat myös osa henkilökohtaista moniottelua sekä joukkuekilpailua.
Kun kisojen voimisteluohjelma saapui Suomeen, oltiin voimistelujaostossa hitusen kauhuissaan. Varsinkin telineillä suoritettavat pakolliset liikkeet vaikuttivat niin vaikeilta, että jaostossa epäiltiin, löytyisikö maasta 8 miestä, jotka kykenisivät ne suorittamaan. Hetki pohdittiin jopa pelkän näytösjoukkueen lähettämistä, sillä sen kokoon saamiseen uskottiin. Lopulta päädyttiin kuitenkin kilpailujoukkueen lähettämiseen, näytösjoukkue saisi taloudellisista syistä jäädä kotiin.
Viipuri – suomalaisvoimistelun keskittymä
Kilpajoukkue päätetiin koota karsintojen avulla, joista ensimmäiset oli tarkoitus järjestää jo toukokuussa 1923. Valitettavasti karsinnat piti perua vähäisen ilmoittautumismäärän takia. Kun voimistelujaosto yhdessä Olympialaisen Komitean kanssa arpoi kilpa- ja näytösjoukkueen lähettämisen välillä, eivät voimistelijat innostuneet sen suuremmin harjoittelemaan Pariisissa vaadittavia liikesarjoja.
Olympiavuoden puolella saatiin toimintaan kuitenkin ryhtiä ja voimisteluseuroilta tiedusteltiin heidän parhaimpia miehiään, joista lähteä joukkuetta rakentamaan. Seuroilta saatujen esitysten perusteella maaliskuun viimeiseksi päiväksi 1924 kutsuttiin Viipuriin 20 voimistelijaa karsimaan paikasta olympialaisiin. Voimisteluneuvoja Rudolf Kobsin alaisuudessa käytiin harjoittelemaan vaativaa ohjelmaa, joka aiheutti harmaita hiuksia monelle. Osa pakollisista liikkeistä oli tuiki tuntemattomia, mutta Kobsin opastuksessa niistä alettiin päästä jyvälle.
Kun ensimmäinen karsinta meni vielä liikkeitä opetellessa, päätettiin miehet kutsua uudemman kerran Viipuriin toukokuussa toivoen, että ennen tätä itse kukin harjoittelisi liikkeet kuntoon. Valitettavasti toukokuussa järjestettiin myös Turun voimistelujuhlat, jotka veivät monien keskittymisen olympialiikkeiden sijaan. Toisella Viipurin leirillä ei siis suurta edistystä ollut tapahtunut, mutta sen verran kuitenkin, että ryhmää saatiin karsittua 14 urheilijaan. Heidät kutsuttiin kesäkuun alussa Viipuriin neljän viikon leirille.
Leiriläisistä 9 oli viipurilaisia, mikä toi helpotusta kustannuksiin, kun nämä miehet asuivat kotonaan. Harjoitukset pidettiin Viipurin Reaalikoulun, Maanviljelys- ja Kauppalyseon voimistelusalissa voimistelunopettaja Yrjö Nykäsen johdolla, kun Kobsin valmennuspesti Suomessa oli päättynyt. Voimistelusalissa päästiin harjoittelemaan lähes kaikkia lajeja, mutta köyden kiipeäminen 9 metriin ilman jalkojen apua oli hankalammin toteutettavissa. Viipurista ei löytynyt tähän sopivaa salia, mutta kekseliäisyydellä ratkottiin tämäkin ongelma. Kolmannessa kerroksessa olevasta voimistelusalin ikkunasta työnnettiin ulos tukeva parru, jonka päähän köysi sijoitettiin. Koulun pihalta pääsi sitten kiipeämään köyttä ylöspäin.
Leirin aikana pidettiin kahdet karsinnat, joiden perusteella lopullinen olympiajoukkue valikoitui. Viipurin Reippaasta mukaan pääsi seitsemän urheilijaa: Väinö Karonen, Otto Suhonen, Aarne Roine, Jaakko Kunnas, Eetu Kostamo, Eevert Kerttula ja varalla ollut Juha Tarvainen. Muut kolme urheilijaa olivat Mikko Hämäläinen Mikkelistä, Akseli Roine Hämeenlinnasta ja toinen varamies Fr. Tamminen Helsingistä. Kymmenmiehisen voimistelijajoukon täydensivät vielä joukkueenjohtajat Yrjö Ojander ja Yrjö Nykänen. Ojander toimi Pariisissa myös voimistelukilpailujen tuomaristossa.
Viipurista olympialaisiin joukkueen nuorimpana lähti myös 20-vuotias Jaakko Kunnas. Matka alkoi yöjunalla Viipurista Helsinkiin. Koska matkaa kotoa asemalla oli kolmisen kilometriä, eikä linja-autoa tai taksia ollut käytössä, piti Kunnaksen isän ottaa raskas matkalaukku kottikärryyn, jolla se sitten asemalle työnnettiin.
Meluisa ja kuuma Pariisi
Pariisissa voimistelijat majoitettiin keskikaupungilla sijaitsevaan hotelliin, sillä suomalaisurheilijoille vuokrattu huvila Bois-Colombesissa oli täynnä. Ei majapaikassa sinänsä mitään vikaa ollut, mutta alue oli hieman rauhaton. Varsinkin kun samaan aikaan sattui olemaan Ranskan kansallispäivä, eli Bastiljin valtaamisen muistopäivä 14. heinäkuuta. Voimistelujoukkue sai kolme yötä kuunnella, kun kadulla tanssittiin ja laulettiin katuorkesterin soiton tahtiin. Kun tähän korvia kurittavaan metelöintiin lisättiin vielä hiostavaa kuumuus, jäivät miesten yöunet hyvinkin heppoisiksi.
Joukkueella oli Pariisiin saapumisen jälkeen reilun viikon verran aikaa voimistelukilpailujen alkamiseen, joka tietenkin haluttiin käyttää viimeistelevään harjoitteluun. Pariisiin saavuttaessa Nykäselle ja Ojanderille kuitenkin selvisi, ettei paikalla oleva olympiajoukkueen johto ollut hankkinut harjoitustilaa, vaikka oli näin luvannut. Tässä vaiheessa sellaisen löytäminen olikin jo myöhäistä, ja olympiakisojen kansliasta ilmoitettiin ainoiden harjoituspaikkojen olevan stadionilla, jossa kilpailutelineisiin pääsi tutustumaan päivää ennen kilpailujen alkamista.
Voimistelukilpailujen alkamista odotellessa päivät kuluivat siis yleisurheilukilpailuja seuraten, niissä suomalaismenestyksestä nauttien ja huvilalla syöden. Kävelyä Pariisin kuumuudessa kertyi. Kävipä niinkin, että voimistelijoille löytyi voimistelusali, johon pääsi harjoittelemaan. Salin telineet olivat kuitenkin huonot ja tangotkin ruosteessa, joten niissä ei väsyneinä innostuttu sen enempää harjoittelemaan, varsinkin kun yksi voimistelijoista repäisi kämmenensä ruosteisella tangolla. Lopulta osan suomalaisurheilijoista lähdettyä kotimatkalle mahtuivat myös voimistelijat huvilalle. Siellä saatiin myös renkaat kiinnitettyä puuhun, joten ainakin yhtä lajia pystyttiin harjoittelemaan ennen kilpailuja.
Kolme raskasta kilpailupäivää
Voimistelukilpailut järjestettiin Stade de Colombesin stadionilla yleisurheilukilpailujen päätyttyä 17.–19. heinäkuuta. Päivät olivat tiiviitä, sillä kilpailut tapahtuivat kello 9–13 ja 15–19 välillä. Yllätykseksi monet joukkueet toivat kentälle omat telineensä, jotka eivät edes täyttäneet ohjelmassa määriteltyjä mittoja. Vaikka omien telineiden käyttäminen oli kiellettyä, ei tähän kilpailun johdon tai tuomariston puolelta puututtu.
Suomalaisten menestys voimistelukilpailuissa oli vaatimatonta, mikä oli odotettavaakin valmistautumiseen nähden. Omaan tasoon nähden onnistuttiin kuitenkin hyvin. Rekillä pakolliset liikkeet menivät odotettua paremmin ja vain muutama joutui uusimaan ne. Omat vapaavalintaiset liikkeet olivatkin sitten turhan helppoja. Nojapuut lähtivät myös etenemään mallikkaasti, vain yhden suomalaisen joutuessa uusimaan pakollisen liikkeen. Vapaavalintaiset liikkeet arvosteltiin myös hyvin, kunnes kesken kaiken iski tuuli ja ukkoskuuro sateineen. Kilpailut jouduttiin tämän johdosta keskeyttämään, mutta suomalaisista Kostamo joutui tuulenpuuskan riepoteltavaksi pudoten telineeltä. Parhaiten rekin kesytti Jugoslavian Leon Štukelj, hankkien samalla maalleen sen historian ensimmäisen olympiamitalin. Nojapuilla vahvin oli Sveitsin August Güttinger.
Toisena päivänä suoritettiin renkaat ja hevonen, joiden kohdalla suomalaiset saivat ihailla varsinkin keski- ja eteläeurooppalaisten sulavaa suorittamista. Hevosella voitto meni Sveitsin Josef Wilhelmille ja renkailla Italian Francesco Martinolle. Suomaisten suorittaminen näissä lajeissa kalpeni jo monien muiden verryttelysuorituksille, joten ainakin tiedettiin mihin harjoitusta suunnata. Hevonen onkin myöhemmin ollut Suomelle voimistelussa varsinainen menestyslaji (4 kultaa, 1 hopea ja 1 pronssi).
Viimeisenä kilpailupäivänä hypittiin ja kiivettiin. Suomalaisten hypyt olivat keskinkertaisia, mutta hyppylajeista saatiin kilpailujen voittajiin uusia urheilijoita ja maita. Sivuttaishypyn vahvin oli Ranskan Albert Séguin ja hypyn voitto meni Yhdysvaltoihin Frank Krizille, joten voimistelukilpailujen mitaleille saatiin myös yksi ei-eurooppalainen. Köysikiipeilyn ajanotto kyseenalaistettiin, sillä siinä tulleet erot vaikuttivat järjettömiltä. Muutenkaan lajista ei tuntunut löytyvän voimisteluun kuuluvaa esteettisyytä. Köysikiipeilyn voittanut Tšekkoslovakian Bedřich Šupčík toi suorituksellaan kuitenkin maalleen sen historian ensimmäisen olympiakullan.
Suomalaisten sijoitus joukkuekilpailussa oli lopulta seitsemäs kahdeksasta maasta. Italia vei voiton Ranskan ja Sveitsin tullessa seuraaville sijoille. Tšekkoslovakia jäi kokonaan joukkuekilpailun ulkopuolelle, sillä nojapuilla yksi joukkueen urheilijoista loukkasi jalkaansa alastulossa, eikä pystynyt enää jatkamaan kilpailua. Kun hänen tilalleen ei varamiestä ollut, oli Tšekkoslovakia ulkona joukkuekilpailusta. Ilman onnettomuutta Tšekkoslovakia olisi todennäköisesti voittanut: maan voimistelijat saalistivat peräti 9 henkilökohtaista mitalia.
Moniottelun voitti Jugoslavian Leon Štukelj tšekkoslovakialaisten Robert Pražákin ja Bedřich Šupčíkin sijoittuessa hopealle ja pronssille. Jugoslavian ensimmäinen olympiamitalisti Štukelj vieraili myös Viipurissa marraskuussa 1924 järjestetyissä kansainvälisissä voimistelukilpailuissa, mutta vain näytösesiintyjänä, sillä Jugoslavian voimisteluliitto ei myöntänyt hänelle kilpailulupaa. Štukeljin esitys Viipurin teatterihuoneella veti kuitenkin paikalle ennätysmäisen yleisön. Parhaista suomaissijoituksista olympiakisojen moniottelussa vastasivat joukkueen kuopus Jaakko Kunnas (51.) ja Otto Suhonen (52.).
Akrobatiaa Eiffel-tornissa
Ennen paluumatkaa voimistelijoille jäi vielä päivä aikaa katsella Pariisin nähtävyyksiä, vaikka kaupunki alkoi varmasti olla monille tuttu. Päivittäiset uuvuttavat kävelyt majapaikkojen ja stadionin välillä sekä huonosti nukutut yöt taisivat väsyttää monia itse kilpailuja enemmän. Tästä annettiinkin palautetta kotiin päästyä SVUL:n voimistelujaostolle, sillä joukkueen pyynnöstä huolimatta he eivät olleet saaneet autoa käytettäväkseen ja joutuivat täten kävelemään kaikki matkansa Pariisissa. Tuliaisten ostaminenkin jäi vähiin, sillä joukkueenjohtaja Ojanderin salkku varastettiin, ja siinä samalla meni osa voimistelijoiden päivärahoista. Pariisin tunnetuimpaan nähtävyyteen Eiffel-torniin osa voimistelijoista tutustui hieman erikoisella tavalla, seisomalla käsillään tornin kaiteella 300 metrin korkeudessa.
Teemu Vuorenpää
Lähteet:
Rantala, Kalle. HEI, HEI, HEI. SVUL:n vuosisata. Urheilun ja liikunnan kulttuurikeskus TAHTO ja SVUL. Helsinki 2022.
Ranne, Roni. Viipurin Reipas vv. 1891–1951. Viipurin Reipas. Lahti 1951.
Nykänen, Yrjö. Voimistelu Parisin Olympialaisissa kisoissa.
Kunnas, Jaakko. Muistikuvia Pariisin olympialaisista v. 1924.
Urheiluarkisto, SVUL:n arkisto, Voimistelujaoston pöytäkirjat 1924.
Barrull, Par Raymon. Les étapes de la gymnastique au sol et aux agrès – en France et dans le MONDE. Fédération Francaise de Gymnastique 1984.