Jalkapallo palasi olympianäyttämölle vuonna 1924 erilaisissa tunnelmissa kuin missä edelliset kisat Antwerpenissa oli pelattu neljä vuotta aiemmin. Sodan varjot olivat alkaneet tehdä tilaa iloiselle 1920-luvulle: kolkon Antwerpenin sijaan kisat käytiin elämää sykkivässä Pariisissa, jazzin, kirjallisuuden, taiteen ja nyt urheilunkin johtavassa metropolissa. Pariisin jalkapalloturnauksesta tuli edeltäjäänsä suurempi, sujuvampi ja valoisampi turnaus, joka kuitenkin tarjosi yhtä laajan kattauksen yllätyksiä ja erikoisia tapahtumia.
Jalkapallo oli yksi niistä lajeista, jotka ottivat kisoihin varaslähdön. Uusintaotteluineen 24 ottelun pituinen turnaus potkittiin läpi 25.5.–9.6.1924, reilusti ennen kisojen virallisia avajaisia 5. heinäkuuta. Pelipaikkoja oli neljä: Colombesin olympiastadionin lisäksi otteluita pelattiin kolmella pienemmällä stadionilla, Stade Bergeyrellä, Stade de Parisilla ja Stade Pershingillä.
Nimekkäitä poisjääntejä ja uusia tulokkaita
Antwerpenin olympialaisten sekavasta turnausmuodosta oli viisaasti päätetty luopua, joten olympiamitalit ratkaistiin yksinkertaisella cup-kilpailulla. Mukana oli 22 maata neljästä maanosasta. Ensimmäiseltä kierrokselta aloittivat Italia, Espanja, Tšekkoslovakia, Turkki, Sveitsi, Liettua, Yhdysvallat, Viro, Uruguay, Jugoslavia, Unkari ja Puola ja suoraan toiselta kierrokselta Ranska, Latvia, Alankomaat, Romania, Irlanti, Bulgaria, Luxemburg, Ruotsi, Belgia ja Egypti.
Osanottajat eivät tarjonneet jalkapallomaailmasta edustavaa otosta. Saksa ei edelleenkään ollut tervetullut olympia-areenoille, eikä varsinkaan Ranskassa järjestettyihin kisoihin. Iso-Britannia jätti kisat väliin vastalauseena FIFA:n ratkaisulle olla kieltämättä menetetyn työajan korvauksia, joita monen maan tiedettiin pelaajilleen maksavan. Urheilumaailmaa jakanut amatöörikysymys johdatti jo vuonna 1930 jalkapalloilijat omiin maailmanmestaruuskisoihinsa, joihin pelaajat tulonlähteistään riippumatta saivat osallistua.
Merkittävistä jalkapallomaista pois jäivät myös Itävalta, Tanska ja suurin osa Etelä-Amerikan maista, joiden jalkapallosta tosin ei Euroopassa paljoa tiedetty. Poisjääntien vastapainoksi turnauksessa oli mukana runsaasti uusia maita. Etelä-Amerikan nousevia jalkapallomahteja edusti Uruguay. Muita olympiajalkapallon ensikertalaisia olivat Turkki, Irlanti ja Yhdysvallat sekä kaikki Baltian maat, Viro, Latvia ja Liettua.
Useimmat pienemmät ja jotkut suuremmistakin maista joutuivat punnitsemaan, oliko kisamatka vaivan ja kustannusten arvoista, kun anniksi saattoi jäädä yksi hävitty ottelu. Tähän joukkoon lukeutui myös Suomi. Suomen Palloliitto oli ollut aikeissa lähettää joukkueen kisoihin, mutta suunnitelmasta luovuttiin rahanpuutteen takia. Maajoukkueen edellisen kesän pelikiertue Keski-Euroopassa oli lähes tyhjentänyt liiton kassan. Lisäsyynä oli jalkapallokauden alkua viivästyttänyt myöhäinen kevät. Maajoukkueelle ei olisi kyetty järjestämään riittävästi harjoittelumahdollisuuksia ennen olympialaisia, jotka jalkapallon osalta alkoivat suomalaisittain hyvin varhain.
Palloliitto sai kuitenkin kerättyä varoja neljän stipendiaatin lähettämiseen kisoihin opintomatkalle. Paikan päälle matkusti myös suomalaisia toimittajia ja FIFA:n kongressiin osallistuneita Palloliiton edustajia. Heihin lukeutuivat esimerkiksi HJK:n ja A-maajoukkueen aktiivipelaajat Verner Eklöf ja Eino Soinio, joista viimeksi mainitulla oli olympiajalkapallosta kokemusta kentänkin puolelta, Tukholmasta 1912. Eklöf oli puolestaan osallistunut yhdistetyn hiihtäjänä Chamonix’n talvikisoihin sijoittuen yhdeksänneksi.
Armoton cup-kilpailu
Ensimmäisen ja toisen kierroksen ottelut osoittivat cup-kilpailun julmuuden. Joukkueita ei sijoiteltu etukäteen mitenkään, joten ottelupareihin sisältyi niin Sveitsi-Liettuan (9–0) kaltaisia ylikävelyitä kuin Espanja-Italian (0–1) kaltaisia otteluita, jotka olisivat kelvanneet finaaliksikin. Espanjan kisojen päättyminen epäonnekkaaseen omaan maaliin avausottelun viime minuuteilla herätti laajempaakin kansainvälistä keskustelua koko turnausmuodon järkevyydestä. Toisaalta juuri cup-kilpailu antoi yllätyksille mahdollisuuden. Espanjan lisäksi avauskierroksille jäivät Tšekkoslovakia, Unkari ja olympiavoittoa puolustanut Belgia, mikä merkitsi sitä, että kaikki ennakkosuosikit olivat ulkona kisoista jo ennen puolivälieriä.
Baltian maista Liettua ja isäntämaa Ranskalle 7–0 hävinnyt Latvia osoittautuivat köykäisiksi. ”Näissä maissa pelataan luullaksemme maailman huonointa jalkapalloa”, arvioi Soinio kisakertomuksessaan tylysti. Sen sijaan Viro antoi itsestään paremman kuvan Yhdysvaltoja vastaan, joka oli saapunut kisoihin tyypillisen uhon saattelemana: ”monet vuodet on maailman sanomalehdistössä kirjoitettu USA:n osanotosta (…) ja yankeet itse peloittaneet vanhaa maailmaa sillä, että he tulevat voittamaan Parisin kisojen jalkapallokilpailut.”
Kovat puheet osoittautuivat heti katteettomiksi. Unkarilaisen valmentajan johdolla kisoihin huolellisesti valmentautunut Viro hallitsi ottelua pitkät tovit taipuen lopulta 1–0-tappioon. Viro sai ottelussa rangaistuspotkun, jonka Elmar Kaljot tuhri peräti kaksi kertaa: ottelun belgialaiserotuomari Paul Putz määräsi ensimmäisen, maalin yli suuntautuneen yrityksen uusittavaksi, koska Kaljot oli lähtenyt liian aikaisin liikkeelle, mitä seurasi toinen potku ylähirteen. Yhdysvaltojen onni ei jatkunut enää seuraavassa ottelussa, josta Uruguay eteni helposti jatkoon. Paluumatkallaan ”yankeet” kävivät vielä Dublinissa häviämässä toiselle olympiadebytantille Irlannille 3–1.
Irlanti pelasi Pariisissa jalkapallohistoriansa ensimmäiset maaottelut, joista saldona oli 1–0-voitto Bulgariasta ja 1–2-tappio Alankomaille puolivälierissä. Irlannin lehdistössä maan jalkapalloilijoiden otteista Pariisissa ei juuri kirjoitettu, sillä jalkapalloturnaus ajoittui samaan aikaan Dublinissa järjestettyjen perinteisten Tailteann-kisojen kanssa. Olympiaotteluita ei myöskään aluksi tunnustettu virallisiksi A-maaotteluiksi, minkä asiantilan FIFA kuitenkin korjasi myöhemmin. Irlanti ja Viro saivat Pariisissa tililleen myös keskinäisen A-maaottelun, kun maat kohtasivat ystävyysottelussa kummankin maan pudottua jatkosta. Irlanti voitti tämän ottelun 3–1.
”Onnekas” Ruotsi pronssille
Suomalaislähteissä arpaonnen saamapuolelle laskettiin välieriin asti selvinneet ja pronssiottelussa kohdanneet Ruotsi ja Alankomaat. Kumpikin maa pääsi aloittamaan suoraan toiselta kierrokselta, jossa Ruotsi kukisti Belgian ja Alankomaat Romanian. Puolivälierissä maiden jalkoihin jäivät Egypti ja Irlanti.
Yrjö Halmeen ja Eino Soinion kisakertomusten mukaan Ruotsi oli ”olympialaisten jalkapalloturnajaisten onnenlapsi”, jolla Belgiaa vastaan ”oli onnea matkassa niin paljon kuin yleensä jalkapallojoukkueella saattaa olla”. Tulkintaa voi pitää kyseenalaisena sekä ottelun lopputuloksen (8–1) että vastustajan tason takia.
Ruotsalaistoimittaja Erik Bergvallin kisakirjan mukaan Ruotsi lähti Belgiaa vastaan lähes valmiiksi hävinneenä. Vastassa oli paitsi puolustava olympiavoittaja, myös maa, jonka pelaajat olivat juuri päättäneet pelikautensa, joka Ruotsissa ei ollut kunnolla edes alkanut: ”Sverige hade lottats mot förra olympiska segrarna, Belgien (…), vilka hade sin säsong bakom sig. Hopplöst! Stämningen vid avresan var lugn och stilsam, resignerad.” Ruotsissa pelaajia oli kiusannut sama asia kuin Suomessakin – pitkäksi venynyt talvi, jonka takia harjoittelu oli ollut alkukeväällä lähes mahdotonta. Sitä suurempi oli yllätys, kun lopputuloksena olikin murskavoitto lähes ”uruguaylaisen” näytöksen jälkeen.
Sama näytös kantoi Ruotsin turnauksessa pitkälle. Välierissä Sveitsi oli niukasti parempi, mutta pronssikamppailu Alankomaita vastaan venyi uusintaotteluun, joka pelattiin heti seuraavana päivänä 1–1-tasapeliin päättyneen, 120 minuuttia kestäneen ensimmäisen ottelun jälkeen. Koitos oli siis raskas, mutta vastineeksi maat saivat hyvää reklaamia: uusintapronssiottelu pelattiin Colombesin stadionilla juuri ennen olympiafinaalia. Ruotsin jalkapallohistorian siihen saakka suurinta menestystä todisti kisojen virallisen raportin mukaan saman verran katsojia kuin finaaliakin, 40 522.
Ei ”instruktionia” vaan ”intelligenssiä”
Pariisin olympialaisten 1924 jalkapalloturnaus muistetaan ennen kaikkea Uruguayn noususta kansainvälisen jalkapallon huipulle. Pienen Etelä-Amerikan maan yltäminen olympiavoittajaksi ja FIFA:n tunnustamaksi jalkapallon maailmanmestariksi teki näkyväksi urheilevan maailman eurosentrisyyden. Euroopasta katsottuna pelin tasoa Etelä-Amerikassa oli helppo aliarvioida kansainvälisten kontaktien vähäisyyden takia.
Uruguayn iskukyvystä alettiin saada vihiä, kun menomatkallaan olympialaisiin huhti- ja toukokuussa joukkue pelasi Espanjassa yhdeksän ottelua voittaen ne kaikki. Vastustajina Vigossa, Coruñassa, Bilbaossa, San Sebastianissa ja Madridissa pelatuissa otteluissa oli maan parhaimpia seurajoukkueita (mm. Athletic Bilbao, Real Sociedad, Celta Vigo) sekä pelaajia, jotka edustivat Espanjaa myöhemmin Pariisissa – muun muassa maailman parhaana maalivahtina pidetty Ricardo Zamora.
Useat kovatasoiset harjoituspelit antoivat Uruguaylle vahvan pohjan menestymiseen olympialaisissa, joihin monet muut joukkueet saapuivat ilman ainuttakaan valmistavaa ottelua. Harva Espanjan ulkopuolella osasi kuitenkaan odottaa sellaista karusellia, johon pienikokoiset pallotaiturit vastustajansa Pariisissa istuttivat.
Niin suomalaisessa aikalaislehdistössä kuin myöhemmässä kirjallisuudessa uruguaylaisten pelityyliä Pariisissa 1924 kuvataan taiturimaiseksi pallonhallinnaksi ja vaistomaiseksi yhteispeliksi, jota ei ollut opittu ohjatussa valmennuksessa. Pitkään yhdessä pelanneen joukkueen kaikki pelaajat olivat Montevideosta, ja tekninen taito oli hankittu eteläamerikkalaiseen tapaan suurkaupungin ahtailla kaduilla. Myöhempien aikojen huippujoukkueiden tapaan myös likaiset ja teatraaliset keinot osattiin tarvittaessa ottaa käyttöön:
”En ole nähnyt jalkapallourallani vielä niin hävytöntä temppua kuin minkä aiheutti uruguaylaisten vasen sisähyökkääjä Scarone silloin, kun hän eläimellisesti meni ja potkaisi aivan suoraan rampaa, näännyksiin pelattua hollantilaista vasenta puolustajaa Tetzneriä, joka makasi maassa. Se oli siksi hävytön temppu, että hammasta purren yhdyin minäkin, ensi kerran, yleisön ulvonta- ja uhkauskonserttiin. (…) Toinen vastenmielinen uruguaylaispatentti oli se, että he taklauksien jälkeen heittäytyivät nurin ja jäivät siihen loikomaan, kunnes sanitääri saapui ja muutamien minuuttien jälkeen olivat he jälleen vallan terveet.” (Uusi Suomi 14.6.1924)
Uruguayn joukkueen matkakertomuksen mukaan paikallinen media ja yleisö eivät turnauksen alussa olleet heistä kiinnostuneita. Joukkueen mahdollisuuksiin ei uskottu, mikä näkyi Jugoslaviaa vastaan pelatun avausottelun pienenä yleisömääränä (3025 katsojaa, joista 1939 maksaneita). ”Ainoa asia, joka antoi pelaajillemme tunteen, että he eivät olleet aivan yksin”, oli pieni mutta äänekäs uruguaylaiskatsojien ryhmä Colombesin katsomossa. Näytöstyyliin lukemin 7–0 voitetun ottelun jälkeen tilanne muuttui täysin. ”Siitä hetkestä lähtien legioona toimittajia piiritti majapaikkaamme Argenteuilissa kärttäen tietoja jokaisesta mahdollisesta asiasta, joka liittyi maamme osanottoon olympialaisissa.”
Puolivälierissä Uruguay murskasi Ranskan perusteellisesti 1–5. Kotiyleisö osasi antaa esitykselle arvoa, vaikka oman maan turnaus olikin päättynyt, ja antoi vierasjoukkueelle raikuvat suosionosoitukset. Nousu suurimmaksi mestarisuosikiksi edellytti asianmukaisia järjestelyitä: joukkue suljettiin majapaikkaansa, josta ei harjoitusten ja pelien lisäksi saanut lähteä mihinkään sen enempää päivällä kuin yölläkään. Tätä ennen käytäntö ei ilmeisesti ollut näin tiukka. Eino Soinio kertoi Urheilijan joulu -lehteen 1924 kirjoittamassaan jutussa kohdanneensa Uruguayn pelaajia Pariisin yössä ennen turnauksen alkua:
”Eräästä ’salonista’ kuulin tavallista räikeämpää musiikkia. Uteliaisuus vei tällä kertaa voiton. Kuljetin maallisen olemukseni ahtaasta ovesta sisään. Vastaani heittäytyi houkuttelevan viinin lemu ja rämpyttävän jazz-orkesterin säveleet. Istuin, tilasin rentona, kuten suurkaupungin kuljeksija ainakin, lasin ’Porto Wiux-viiniä’ ja katselin tanssiviin. Mitäkö minä näin? (…) Siellä oli suurin osa koko Uruguayn mainiota jalkapallojoukkuetta. He, jotka myöhemmin voittivat olympialaisen kultamitalin. Ajattelin, että olipa tuokin nyt valmistautumista suur-otteluita varten, mutta sittenkin hyväksyin heidän menettelynsä. ’Älkää kasvattako urheilijoista idiootteja’, sanoi aikoinaan Hans Braun Illustrierte Sport-zeitungissa. Niin, ihmisen pitää elää tapansa mukaan ennen ratkaiseviakin tapahtumia.”
1920–1930-lukujen reportaaseissa oli usein enemmän tai vähemmän värikynää mukana, niin saattoi olla tässäkin. Mutta harva aikakauden urheilijoista oli elämäntavoiltaan niin kurinalainen, että kykeni tai halusi kieltäytyä Pariisin jazzbaarien kaltaisten paikkojen kutsusta harvinaisilla ulkomaan matkoilla.
Rahapulaa ja yleisötungosta
Välierissä Uruguay päihitti Alankomaat kyseenalaisesta käsivirheestä tuomitun rangaistuspotkumaalin avulla 2–1. Alankomaat teki ottelusta protestin, jonka pelin jälkeen kokoontunut tuomarilautakunta yksimielisesti hylkäsi. Näin jäljellä oli enää finaali. Siinä vastaan asettui Sveitsi.
Sveitsin turnaus oli alkanut 9–0-voitolla Liettuasta. Lopputulokseen saattoi vaikuttaa tasoeron lisäksi se, että Liettuan pelaajat saapuivat Pariisiin vasta pelipäivän aamuna, kolme päivää kestäneen junamatkan jälkeen. Seuraavat Sveitsin ottelut Tšekkoslovakiaa, Italiaa ja Ruotsia vastaan päättyivät niukkoihin yhden maalin voittoihin. Tšekkoslovakiaa vastaan ratkaisu löytyi vasta uusintaottelun jälkeen, joten maa oli finaaliin mennessä pelannut yhden ottelun vastustajaansa enemmän.
Sveitsin turnauksen jatkuminen loppuun asti oli yllätys joukkueelle itselleenkin. Sveitsi oli taloussyistä matkustanut Pariisiin niin myöhään kuin mahdollista ja ostanut paluumatkaa varten koko joukkueelle kymmenen päivää voimassa olevan yhteislipun. Lipun voimassaolo päättyi ennen mitalipelejä.
Voittoisan puolivälierän jälkeen joukkueen rahat olivat lopussa ja jatko turnauksessa epävarma. Turvatakseen pelaamisen viimeisissä otteluissa kolme pelaajaa lähetettiin säästösyistä kotiin, ja sveitsiläisen Sport-lehden kanssa järjestettiin ylimääräinen varainkeruu. Keräys tuotti 6000 frangia, mikä riitti kuin riittikin kasvaneiden matka- ja majoituskulujen kattamiseen.
Uruguayn 3–0-voittoon päättynyt finaali oli yksipuolinen näytös, jota virallisen kisaraportin mukaan seurasi paikan päällä 40 522 katsojaa, joista maksaneita 38 970. Todellinen yleisömäärä oli suurempi, sillä porttien ulkopuolelle jäi jopa 20 000 katsojaa, joista osa lienee päässyt sisään tavalla tai toisella. Jalkapallon olympiafinaali oli joka tapauksessa olympialaisten selvästi suurin yksittäinen tapahtuma niin yleisömäärältään kuin 516 575 frangin pääsylipputuotoiltaan. Vertailun vuoksi yleisurheilussa suurin katsojamäärä oli 22 737, ja suurimmat lipputuotot kerännyt päivä tuotti 302 620 frangia. Jalkapallo oli niin kokonaislipputuotoiltaan, mediahuomioltaan kuin yleisömääriltäänkin kisojen suurin ja suosituin laji.
Jälkimaininkeja
Sveitsissä finaalitappio ei ollut pettymys. Olympiahopea ja epävirallinen Euroopan mestaruus saivat aikaan kansanjuhlan, kun tuhannet ihmiset saapuivat Baselin rautatieasemalle ottamaan vastaan Pariisista palannutta joukkuetta. Vielä juhlavampi vastaanotto odotti turnauksen voittajia Montevideossa, jonne Uruguay pian palasi huolimatta useista Euroopan maista saamistaan ottelukutsuista.
Uruguayn delegaatiosta osa olisi halunnut jatkaa kiertuetta Euroopassa, mutta Uruguayn jalkapalloliiton määrättyä joukkueen palaamaan kotimaahan suunnitelmasta oli luovuttava. Syynä kutsuista kieltäytymiselle lienee ollut yksinkertaisesti se, että joukkue oli tähän mennessä ollut Euroopassa jo yli kaksi kuukautta. Seuraavan maaottelunsa Uruguay pelasi Montevideossa syyskuussa. Naapurimaa Argentiinaa vastaan pelattu ottelu päättyi tasatulokseen 1–1.
Huhut mahdollisesti Suomeenkin asti yltävästä Uruguayn Euroopan kiertueesta kiersivät myös Suomen lehdistössä olympialaisten aikana ja jälkeen. Lopulta yksi Pariisissa pelanneista joukkueista Suomessa pelasikin, mutta ei Uruguay vaan Turkki, joka kohtasi Suomen maajoukkueen Töölön Pallokentällä 17.6. Kuuden tuhannen katsojan edessä pelattu ottelu päättyi Turkin 2–4-voittoon.
1920-luvun olympiajalkapallon arvoa ei vähennä se, että kisat olivat virallisesti amatöörien kisat, joihin Englannin ja Skotlannin ammattilaisliigojen pelaajat eivät saaneet osallistua. Kyseisiä maita ei nähty myöskään ensimmäisissä jalkapallon MM-kisoissa 1930, kuten ei montaa muutakaan maata Euroopasta, vaikka niissä kisoissa ammattilaisten osanotolle ei ollut esteitä. Lisäksi 1920-luvun olympiajalkapalloilijoiden amatööriys oli yhtä kyseenalaista kuin esimerkiksi suomalaisten kestävyysjuoksijoiden. Uruguayn pelaajien huhuttiin saaneen valtioltaan avokätisen korvauksen voitostaan, ja erilaiset rahapalkkiot ja suojatyöpaikkajärjestelyt olivat yleisiä muissakin maissa.
Uruguayn maajoukkueen menestystarinassa Pariisi 1924 oli vasta alkua. Neljä vuotta myöhemmin Amsterdamissa joukkue uusi tittelinsä ja kuusi vuotta myöhemmin, omissa MM-kotikisoissaan, saavutti ensimmäisen FIFA:n alaisen jalkapallon maailmanmestaruuden. Pelaajista kaikkia kolmea turnausta olivat voittamassa puolustaja José Nasazzi, tukimies José Andrade, välihyökkääjät Pedro Cea ja Héctor Scarone, laitahyökkääjä Santos Urdinarán ja keskushyökkääjä Pedro Petrone.
Jouni Lavikainen
Lähteet ja kirjallisuus:
Suomen Palloliiton toimintakertomus 1924. Suomen Palloliiton arkisto, Tahdon arkisto. https://museo.disec.fi/Yksa4/download/152714294037200/file/c806c939-ffac-4b0c-bdc5-9111d14a2e26/.
Uusi Suomi 14.6.1924.
Urheilijan joulu 1924.
Ireland’s footballers at the Paris Olympics, 1924. https://www.historyireland.com/irelands-footballers-at-the-paris-olympics-1924/. Luettu 11.4.2024.
Bergvall, Erik: VIII Olympiaden Berättelse över Olympiska Spelen i Paris 1924. Nordiskt Idrottslifs Förlag 1924.
Halme, Yrjö: Olympialaiset 1924. Otava 1924.
Jung, Beat: Die Nati. Die Geschichte der Schweizer Fussball-Nationalmannschaft. Verlag Die Werkstatt 2006.
M-o-n-i (Eino Soinio): Kuningas jalkapallo. Tammi 1947.
Olympic Football Tournaments 1908, 1912, 1920, 1924, 1928, 1936. International Federation of Football History & Statistics (IFFHS).
Soinio, Eino: Olympialaiset jalkapallokilpailut. Teoksessa Olympialaiskisat ennen ja Parisissa 1924 II osa. Toim. Lauri Pihkala ja Martti Jukola. WSOY 1924.
Uruguay Campeón de Football Mundial. La Olimpiada de Paris de 1924. Informe de la Delegación de la Asociación Uruguaya de Football. Montevideo 1925.
VIIIe Olympiade Paris 1924. Rapport Officiel. Comité Olympique Français.