Olen Vanja Radic, 41-vuotias käsipallon maalivahtivalmentaja. Sain ensimmäinen kosketukseni urheiluun lapsuudessani Bosniassa, mutta en seurassa tai missään virallisessa ympäristössä. Kotimaassani lapset leikkivät paljon ulkona, ja minäkin harrastin paljon erilaisia pelejä ja urheilua siitä lähtien, kun opin kävelemään. Pelasin paljon varsinkin jalkapalloa veljeni ja muiden lasten kanssa.
Käsipallon pariin päätyminen oli oikeastaan suuri yhteensattuma. Olin 14-vuotias ja melko vanha aloittamaan uuden urheilulajin. Maamme oli ollut neljä-viisi vuotta eristyksissä sodan takia eikä urheileminen todellakaan ollut helppoa. En ollut koskaan edes kuullut käsipallosta ennen kuin eräänä päivänä koulussa opettajani kysyi, kuka meistä oppilaista haluaisi pelata käsipalloa maalivahtina. Eräs tyttö, jonka piti pelata, ei ollutkaan tullut paikalle. Olin ainoa, joka halusi pelata maalissa, ehkä siksi, että käsipallossa se ei ole helppoa, ja saattaa olla vähän vaarallistakin, jos laji ei ole tuttu. Siitä se sitten alkoi. Se oli todella suuri sattuma, mutta aloitti valtavan suuren polun elämässäni.
Urheilu-ura
Aloitin urheilun omaksi huvikseni, mutta kun olin 18-vuotias, allekirjoitin kotikaupunkini seurassa ensimmäisen ammattilaissopimukseni. Muutaman vuoden jälkeen muutin Kroatiaan pelaamaan ammattilaisena. Sain mahdollisuuden pelata myös Bosnia ja Hertsegovinan maajoukkueessa, tosin aika myöhään vuosina 2006 ja 2007. Kaunis muisto oli esimerkiksi se, kun voitimme Euroopan Käsipalloliiton järjestämän Challenge Trophyn vuonna 2006. Myöhemmin naisten maajoukkueen toimintaan tuli pitkä tauko, eikä pelejä ja kokoontumisia ollut lainkaan. Kroatiassa pelatessani minut äänestettiin ensimmäisellä kaudellani Kroatian liigan parhaaksi maalivahdiksi, mikä oli suuri yllätys, koska kukaan ei tiennyt entuudestaan kuka olin. Myöhemmin urallani pelasin myös Euroopan cupissa ja karsintapeleissä. Hyödyin paljon näistä kokemuksista silloin, kun aloitin valmentajan urani.
Pelasin ammattilaismaalivahtina 18-vuotiaasta 27-vuotiaaksi asti ja sen jälkeen vielä muutaman kauden Suomessa, jolloin keskityin enemmän valmentamiseen. Urallani on ollut siis kolme vaihetta: ensin pelasin huvikseni, sitten olin ammattimaalivahti ja lopulta ammattivalmentaja.
Urheilulla on ollut suuri rooli elämässäni. Rakastan liikkumista, pidän kaikenlaisista peleistä ja liikkeestä, ja siksi rakastan käsipalloa niin paljon. Urheilu on ollut todella merkittävää elämäni jokaisessa vaiheessa. Aloitin pelaamisen pian sodan jälkeen. Luulen, että pelasin senkin takia, että pystyisin vapautumaan kaikesta ympärilläni tapahtuvasta. Treenaan edelleen aktiivisesti, koska se parantaa oloani. Koen, että minulla on enemmän energiaa ja pystyn tekemään valmentajan työtäni paremmin, jos harjoittelen myös itse.
Suomeen muutto oli toinen iso sattuma elämässäni. Se tapahtui vuonna 2011. Olin pelannut ammattimaisesti Kroatiassa jo seitsemän vuotta, kun satuin tapaamaan Zagrebissa muutaman suomalaisen ystäväni. Sovimme, että tulen käymään Suomessa. Se oli ensimmäinen vierailuni maassa. Olin onnekas, koska oli kesäkuu ja sää oli erittäin hyvä, mikä ei ole niin yleistä Suomessa.
Tulin kolmeksi viikoksi, ja rakastuin heti Suomen luontoon, ihmisiin ja siihen, kuinka turvalliselta maa tuntui. Olin myös hieman kyllästynyt siihen, että valmentajat, joukkueenjohtajat ja seurat saivat päättää siitä, mitä vapaa-ajallani tein. Ammattilaisuran takia en ollut voinut suunnitella asioita elämässäni, ja vapaa-aikaa oli hyvin vähän.
Menin viikoksi Bosniaan, pakkasin kaksi laukkuani ja palasin sitten Suomeen, jossa aloin pelata turkulaisessa Åbo IFK:ssa. Aiemmin käsipallo oli ollut työni ja minulle maksettiin siitä, nyt pelasin enää huvin vuoksi. Suomessa käsipallon asema on erilainen kuin Bosniassa ja Kroatiassa. Pelin taso on myös erilainen, mutta sopeuduin siihen hyvin, koska tulin ammattilaisliigasta.
Kun olin pelannut noin neljä vuotta, tunsin yhdessä harjoituksessa alaselkäkipuja. Kun kävin magneettikuvauksissa, lääkäri kertoi, että minulla on alaselän nikamavamma. Minulle sanottiin, että voin jatkaa pelaamista, mutta jos hyppään, käännyn tai teen äkillisiä liikkeitä, pitää olla erittäin varovainen. Suomessa pelaaminen oli ollut todella hauskaa, mutta päätin asettaa terveyteni etusijalle ja lopetin pelaamisen.
Kun muutin Suomeen, oli loppukesä, enkä tiennyt miltä Suomen syksy ja talvi näyttävät. Kaikki oli hyvin erilaista kuin kotimaassani: mentaliteetti, kulttuuri ja urheilu. Mutta tiedän, että minulla olisi ollut täysin erilainen kokemus Suomeen muuttamisesta ilman käsipalloa. Käsipallohan tunnetaan ruotsinkielisenä urheilulajina Suomessa, mikä on ehkä tuonut lajiin erilaisen mentaliteetin muihin verrattuna. Ihmiset olivat erittäin tervetulleita, lämpimiä ja ystävällisiä. Minulla on vain kauniita muistoja, kun muistelen vanhoja aikoja joukkueeni kanssa, ja kuinka kannustavia ja hyväksyviä kaikki olivat siellä.
Miten Suomen urheilukulttuuri eroaa Bosniasta ja Kroatiasta?
Tämä on erittäin mielenkiintoinen kysymys, olen puhunut tästä useiden ihmisten kanssa. Ihmiset, jotka eivät ole käyneet Suomessa, eivät ehkä oikein ymmärrä sitä, että Suomen kulttuuri on kuin saari. Suomea pidetään Pohjoismaana, kuten Ruotsia tai Norjaa, mutta sanoisin, että mentaliteetit ovat näissä maissa hyvin erilaisia. Suomen kieli on hyvin erilainen kuin muut kielet, samoin kommunikointitavat. Ihmiset eivät ole yhtä ilmeikkäitä puhuessaan kuin siellä mistä minä olen kotoisin. Oli mielenkiintoista huomata valmentajanakin pelien jälkeen, kuinka suljettuina ihmiset pitävät itsensä Suomessa.
Yhteiskuntarakenne on tietysti myös hyvin erilainen kuin kotimaassani. Suomessa kaikki on hyvin järjestelmällistä. Bosniassa urheilu on melkein ainoa mahdollisuus menestyä elämässä tai päästä maasta pois. Vaikka sinulla olisi hyvä koulutus, ei silti ole mitenkään varmaa, että saat töitä korruptoituneessa yhteiskunnassa.
Suomessa urheilua pidetään enemmän rentona harrastuksena, joten kotimaahani verrattuna siinä on vähemmän taisteluhenkeä. Rakastan ”sisua” ja kaikkea sitä, mitä termi merkitsee Suomessa, mutta urheilu on silti hyvin erilaista kuin kotimaassani. Suomessa voit kouluttautua ja tehdä rinnakkaista uraa, mutta Bosniassa se on työpaikka, jolle annat kirjaimellisesti kaikkesi. Nämä suuret erot johtavat myös erilaiseen lähestymistapaan siihen, miten joukkueurheilussa ponnistellaan tai miten siihen valmistaudutaan.
Luulen, että toin aika paljon ”Balkanin tulta” niihin suomalaisiin joukkueisiin, joissa työskentelin ja pelasin. Kun suomalaiset urheilijat käyvät kuumana, he ovat silti rauhallisempia ja pidättyväisempiä kuin ihmiset siellä mistä minä tulen. Suomessa tunteita ei vain ilmaista yhtä voimakkaasti. En sano, että se olisi väärin, se on vain erilaista. Suomessa minun piti olla joidenkin hyvien ystävieni kanssa neljä-viisi vuotta ennen kuin he avautuivat ja alkoivat puhumaan. Kun menet Bosniassa istumaan jonkun kanssa kahville, he kertovat sinulle heti koko elämänsä.
Suomi oli valmentajanurallani todella iso askel. Kehitin oikeastaan koko valmennusmetodologiani ja -filosofiani ollessani Suomessa. Kulttuuri oli niin erilainen, ja kun työskentelet sellaisessa kulttuurissa, et saa niin paljon palautetta kuin esimerkiksi Bosniassa, Saksassa tai Espanjassa ihan vain siksi, että ihmiset ovat sulkeutuneempia. Eleet ja kasvojen ilmeet eivät kerro, miten antamaasi tietoon reagoidaan, ja kun kysyt jotain, et saa välttämättä pitkiä vastauksia. Ymmärtävätkö he tiedon, onko se mennyt perille? Tässä oli minulle valtavasti opittavaa. Valmentajana minun piti luoda uudelleen Bosniasta ja Kroatiasta tuomani harjoitukset, yksinkertaistaa niitä ja tehdä niistä helpommin lähestyttäviä Suomessa valmentamilleni eri tasoisille urheilijoille.
Ura valmentajana
Valmentajanurani alkoi Turussa järjestämilläni maalivahtileireillä. Myöhemmin olen työskennellyt yli 30 maassa ja päässyt osallistumaan joihinkin lajin suurimmista kilpailuista. Olen valmentanut MM-kisoissa, Aasian mestaruuskilpailuissa ja viime kesänä Pariisin olympialaisissa, joita pidän valmentajan polkuni kruununa tähän mennessä.
Tein Suomessa paljon töitä eri joukkueissa pelaavien maalivahtien kanssa. Työskentelin heidän kanssaan yksityisesti, koska he tarvitsivat erityistä ja vähän korkeamman tason maalivahtivalmennusta kuin mitä he joukkueissaan saivat. Åbo IFK:n jälkeen työskentelin Suomen Käsipalloliitossa, jossa valmensin maalivahteja ensin nuorten maajoukkueissa ja myöhemmin naisten ja miesten A-maajoukkueissa. Valmensin samaan aikaan useiden seurajoukkueiden kuten helsinkiläisen Dickenin ja Grankulla IFK:n maalivahteja.
Suomesta lähdettyäni olen valmentanut esimerkiksi Yhdysvaltojen nuorten naisten maajoukkueessa. Huhtikuussa 2022 selvisimme karsinnoista nuorten MM-kisoihin. Sen jälkeen minua pyydettiin Etelä-Korean miesten maajoukkueen valmennusryhmään. Työskentelin heidän kanssaan lähes kaksi vuotta. Sitten Etelä-Korean käsipalloliitto pyysi minua auttamaan heidän naisten maajoukkuettaan olympialaisissa. Näiden suurten projektien lisäksi työskentelin samaan aikaan monien maalivahtien kanssa eri maissa ja eri seuroissa.
Miten muuttaisit urheilua paremmaksi tai oikeudenmukaisemmaksi?
Olen valmentajan työssäni käynyt monessa maassa ja nähnyt monenlaisia kulttuureita ja olosuhteita. Esimerkki Bosniassa valmentajille ei makseta edes sellaista palkkaa, jolla he selviytyisivät kunnolla arjestaan. Urheilu ei saa hallitukselta tukea, joten valmentajien työolosuhteet ovat erittäin huonot. Nuorten urheilijoiden kohdalla paljon riippuu vanhempien tuloista. Joillakin on varaa tukea lapsensa urheilua, joillain ei.
Kokemukseni mukaan monissa maissa urheiluun osallistuminen on haastavinta ihmisille, joilla on maahanmuuttajatausta ja joilla on muutenkin suuri haaste integroitua yhteiskuntaan ja ansaita tarpeeksi rahaa edes elämiseen, puhumattakaan urheilemisen ylellisyydestä. Valitettavasti urheilusta on monessa maassa tullut luksusta. Jos urheilua ei tueta riittävästi, siitä joudutaan veloittamaan paljon rahaa, mikä karkottaa ihmisiä urheilun parista. Olen nähnyt Suomessakin perheitä, joissa lapsille ei ole varaa ostaa edes käsipallokenkiä.
Yleistä on myös se, ettei valmentamisesta makseta mitään, vaan valmentajat tekevät työtä harrastuksenaan. Se on sinänsä hyvä asia, koska monet lapset saavat sitä kautta mahdollisuuden tutustua urheiluun, mutta valmentajien ei minusta pitäisi työskennellä ilmaiseksi. Seuroilla pitäisi olla mahdollisuus maksaa valmentajille, eikä vanhempien pitäisi joutua maksamaan niin paljon. Olen nähnyt monia lahjakkaita nuoria pelaajia, joiden on pitänyt lopettaa pelaaminen, koska heidän vanhemmillaan ei ole ollut mahdollisuutta kuljettaa heitä harjoituksiin tai hankkia varusteita.
Valmentajille usein sanotaan, että emme saa näyttää tunteitamme. Esimerkiksi jonkun suuren pelin hävittyämme pitäisi unohtaa se välittömästi ja alkaa keskittyä heti seuraavaan. Valmentajilla varsinkin huipputasolla on paljon paineita, koko ajan pitäisi suorittaa korkealla tasolla ja olla näyttämättä omaa haavoittuvaisuuttaan. Uskon, että urheilu muuttuisi paremmaksi, jos sallisimme tunteet myös valmentajille ja loisimme järjestelmän, jossa valmentajat saavat palkkaa tekemästään työstä ja jossa perheiden ei tarvitsisi maksaa niin paljon lastensa urheiluharrastuksesta.
