MOSTAFA ASADI KERTOO
Urheilu Iranissa
Elin lapsuuteni Iranissa, jonne perheeni oli paennut sotaa Afganistanista. Iranissa suurin osa ihmisistä oli mukavia, mutta yhteiskunta teki elämän meille afganistanilaisille pakolaisille vaikeaksi 2000-luvun alussa. Laki tuntui olevan maahanmuuttaneita vastaan, varsinkin taloudellisesti heikommassa asemassa olevia. Onneksi olimme kuitenkin Iranissa taloudellisesti keskivertoasemassa. Iranilaisen byrokratian takia opiskelu ei ollut mielekästä, mutta silti täytyi opiskella ja tehdä kovasti töitä. Jouduin monesti vaihtamaan koulua, mikä ei tuntunut oikeudenmukaiselta, mutta keskiarvoni oli kuitenkin todella hyvä.
Meillä afganistanilaisilla ei silloin ollut virallisia harrastusmahdollisuuksia – jotkin afganistanilaiset organisaatiot, saivat järjestää meille harrastustoimintaa, mutta niissä oli aivan liian vähän paikkoja. Urheilu ja etenkin jalkapallo oli kuitenkin lähellä sydäntäni. Jalkapallo oli se asia, joka yhdisti meitä silloin vaikeina aikoina. Heräsin joka perjantaiaamu klo 6.30, keräsin kaverit, ja menimme lähipuistoon asfalttikentälle potkimaan ja pelaamaan. Paikalle tuli muita lapsia, pistimme aina hyvät turnaukset pystyyn, ja pelasimme monta tuntia putkeen. Meillä oli tavalliset kengät jalassa ja maalit oli merkattu kahdella kivellä. Pelasimme muovisella pallolla, jonka teimme laittamalla monta muovipalloa sisäkkäin, jotta saimme pallosta painavamman. Oi niitä aikoja!
Olin urheilullisesti lahjakas, ja katufutiksessa olin todella hyvä kikkailija. Meillä oli koulussa luokkienväliset jalkapalloturnaukset. Meillä oli uusi opettaja, ja hän valitsi minut luokkamme kapteeniksi. Sinä päivänä tunsin itseni ensimmäistä kertaa tärkeäksi. Olin aivan shokissa ja yllättynyt, koska afganistanilaisena olin tottunut aivan erilaiseen kohteluun. Sain koota meidän luokan joukkueen, jolla osallistuimme koulun turnaukseen. Tulen muistamaan sen koko loppuelämäni. Voitimme vieläpä siinä turnauksessa pronssia.
Nuoruus Tampereella ja Helsingissä
Eräänä iltana isäni kutsui meidät olohuoneeseen ja sanoi, että lähiaikoina lähdemme Iranista. En ymmärtänyt heti alussa, mitä se käytännössä tarkoittaa. Olin toisaalta todella iloinen, että pääsisimme pois maasta, jossa elämä oli tehty meille niin vaikeaksi; mutta toisaalta hyvin surullinen, koska kaikki läheiset kaverit ja sukulaiset jäisivät Iraniin. Kerran koulupäivän jälkeen kotimatkalla isäni tuli kertomaan, että pääsemme Suomeen YK:n pakolaisjärjestön kautta. Otimme mukaan vain joitain tavaroita – itselläni oli mukana vain yksi pieni reppu.
Muutimme Pirkkalaan Kartanonkujalle 26.6.2006. Siellä meitä odotti tuntematon nainen, joka otti meidät lämpimästi vastaan ja esitteli asunnon. Matkan jäljiltä olin todella väsynyt, mutta heti mennessäni asuntoon näin keittiön ikkunasta hiekkakentän ja kaksi maalia. Meinasin juosta heti kentälle pelaamaan, mutta palloahan meillä ei ollut. Tämä nainen sai tietää asiasta, ja seuraavana päivänä menimme hänen kanssaan Citymarketiin. Ostimme minulle pallon, jossa oli Suomen lippu. Se merkitsi minulle todella paljon, olin niin innoissani. Oikea jalkapallo tuntui oudolta, kun en ollut aikaisemmin pelannut kunnon pallolla. Parin päivän päästä sain ensimmäiset kaverit hiekkakentällä. Hekin olivat Afganistanista kotoisin, mutta he olivat olleet Suomessa jo monta vuotta. Pelasin heidän kanssaan päivät pitkät jalkapalloa.
Sinä kesänä pelattiin jalkapallon MM-kisat 2006, ja olin lyönyt enoni kanssa leikillä vetoa voittajasta: minä olin Italian puolella ja enoni Ranskan. Ne pelasivatkin finaalissa. Halusin nähdä finaalin, mutta meillä ei ollut vielä televisiota. Sain naapurilta radion, josta seurasin finaalin – heti pelin jälkeen soitin isäni puhelimella enolle kertoakseni, että minä voitin vedon.
Aloitin koulun valmistavalla luokalla. Afganistanilaiset kaverini olivat samassa koulussa, mikä oli minulle todella tärkeää. He etsivät meille jalkapallojoukkueen, ja liityimme Tampereen Pallo-Veikkoihin. Meillä oli siellä todella mukava valmentaja, keneltä saimme monesti kyydin treeneistä kotiin. Hän välitti meistä aidosti, oli läsnä ja ennen kaikkea kohtasi meidät ihmisinä. En ymmärtänyt aluksi treeneissä mitään mitä puhuttiin, joten valmentaja yritti kommunikoida kanssani myös englanniksi. Ajan kuluessa joukkueen toiminta muuttui kilpailullisemmaksi, valmentaja vaihtui, ja kavereita tippui joukkueesta. Vaihdoin seuraa, ja uudessa seurassani valmentaja oli täysin erilainen mihin olin tottunut TPV:ssä. Hän oli todella tiukka. Jos olin esimerkiksi myöhässä, jouduin odottamaan todella kauan ennen kuin sain liittyä treeneihin. En ymmärtänyt tuolloin, miksi niin tehtiin. Tunsin oloni ylimääräiseksi. Jalkapalloharrastus jäi tauolle, mutta harrastin liikuntaa kaverien kanssa – jalkapallon lisäksi koripalloa ja parkouria. Olin tuolloin 15-vuotias ja asunut jo vuoden Pirkkalassa. Olin oppinut hyvin suomea ja kävin yläastetta. Koulumaailma oli minulle uutta, mutta opiskelu oli helppoa, koska olin käynyt läpi yläasteen oppiaineita jo Iranissa.
Kesäloman jälkeen muutimme Helsinkiin – taas uusi alku ja vanhat kaverit jäivät muualle. Muutimme Kontulaan, lähiöön. Sain paljon uusia kavereita, mutta suurin osa heistä oli sellaisia, joiden kanssa vanhempani eivät halunneet minun viettävän aikaa. Aloitin Vesalan peruskoulussa. Suoritin koko yläasteen vuodessa, koska olin käynyt läpi monet oppiaineet jo Iranissa – toki kieli tuotti vielä vaikeuksia. Olin liikunnallinen, mutta en pitänyt koululiikunnasta: opettaja ei ollut läsnä, ei opettanut eikä kuunnellut. Esimerkiksi hiihtäminen ja luistelu jäivät minulta kokonaan väliin, vaikka olisin halunnut oppia niitä. Arvosanoja ei jaettu oikeudenmukaisesti. Se tuntui epäreilulta – vastaavia epäreiluuden kokemuksia jäi myös S2-opetuksesta. Onneksi jalkapallo oli taas mukavaa. Pelasin pitkään FC Kontussa ja sen jälkeen monessa muussa seurassa. En viihtynyt yleensä yhdessä seurassa pitkään. Tähän vaikutti usein valmentajat ja joukkueiden tunnelma, joilla oli minulle todella iso merkitys.
Opinnot ja työura
Peruskoulusta jatkoin Itäkeskuksen lukioon, josta valmistuin kolmessa vuodessa. Lukion jälkeen olin kiinnostunut monesta eri alasta – hain esimerkiksi arkkitehdiksi, mutta jäin varasijalle. Opiskelin vuoden tietotekniikkaa Lahden Ammattikorkeakoulussa, mutta se eikä Lahti eivät tuntuneet lopulta omilta jutuilta. Olin jatkamassa opintojani Helsingissä Metropoliassa, mutta ennen lukuvuoden alkua näin sattumalta Pajulahden liikuntakeskuksen mainoksen kansainvälisistä tutkinnoista. Haastattelun ja pääsykokeiden jälkeen pääsin tutkinto-ohjelmaan. Päätöstä piti miettiä pitkään, koska koulutus oli maksullinen.
Ensimmäisen vuoden jälkeen sain stipendin ja lähdin USA:aan opiskelemaan seuraavaksi kahdeksi vuodeksi. Olin silloin vielä todella urheilullinen, ja olin pelannut Suomessa jalkapalloa Kakkosessa ja Kolmosessa. Yhdysvalloissa pelasin yliopistosarjojen kolmannessa divisioonassa. Tein kovasti töitä USA:ssa, suoritin opiskelut nopealla tahdilla ja poistuin sieltä liikunnanopettajan ja ammattivalmentajan paperit kainalossa. Sain yliopiston ainoana jalkapallopelaajana kolme palkintoa akateemisista ansioista.
Palattuani Suomeen aloin työskennellä liikunnanopettajana sekä jalkapallovalmentajana Malmin Palloseurassa ja salibandyvalmentajana Hawksissa. Kaikissa kolmessa työssä opin todella paljon uutta. Opettajana näin todella paljon rasismia – se ei kohdistunut minuun, vaan oppilaisiin. Vein asiaa eteenpäin koulussa, mutta sille ei tehty mitään. En viihtynyt kauan liikunnanopettajan työssä. En halunnut katsoa enää sitä epäoikeudenmukaisuutta ja eriarvoisuutta, mitä olin kokenut koko ajan itse matkan varrella. Opettajana opin kuitenkin, miten oppilaita tulee motivoida ja tukea, ja miten heidät voi saada kiinnostumaan liikunnasta. Näistä opeista oli hyötyä. Olin valmentajana kaksi vuotta, ja samalla olin etsivänä nuorisotyöntekijänä Helsingin kaupungilla. Nuorisotyössä opin etenkin nuorten kokemista haasteista tässä yhteiskunnassa. Kaikkia lapsia ja nuoria niin urheilussa kuin nuorisotyössä yhdisti kaksi suurta toivetta: turvallisen aikuisen läsnäolo ja kuulluksi ja ymmärretyksi tuleminen. As simple as that!
Päädyin myös tekemään maisteritutkintoa Jyväskylän yliopistossa valmennus- ja testausopissa, ja suoritin samalla Suomessa vaaditut opettajan pätevyydet. Samalla pelasin kaksi vuotta futsalia Liikunnan Riemussa – siitä jäi hyvät muistot ja monta kaveria. Opiskeluaikana olin myös töissä fysiikkavalmentajana salibandyseura Happeessa, ja suoritin työharjoitteluni HJK:n miesten edustusjoukkueessa.
Me-säätiö
Kirjoittaessani graduani kuulin työkaverin tutun kautta, että Me-säätiö etsii liikunta-alan asiantuntijaa. Työkaveri sanoi, että sopisin siihen täydellisesti. Hain paikkaa, mutta en odottanut saavani sitä. Minut kutsuttiin kuitenkin haastatteluun. Sen jälkeen olin todella innostunut työpaikasta. Yksi lause säätiön sivuilla osui silmääni, ja uppouduin täysin siihen lauseeseen: ”Ei ole olemassa ’meitä’ ja ’heitä’. On vain me”. Tämä oli minulle maaginen lause. Lopulta kuulin, että sain työpaikan. Siitä lähtien olen ollut todella kiitollinen, otettu ja tyytyväinen. Arvostan säätiön työtä, arvoja ja asioita, missä olen saanut olla mukana. Me-säätiöllä haluamme varmistaa, että jokaisella lapsella ja nuorella olisi mahdollisuus osallistua ja kuulua joukkoon. Teemme sen kahdella tapaa. Meidän fyysinen yhteisötalomme Meltsi sijaitsee Itä-Helsingin Mellunmäessä ja teemme siellä työtä suoraan lasten, nuorten ja perheiden kanssa. Lisäksi keräämme dataa vapaa-ajan vaikuttavuudesta myös muilta, esimerkiksi urheiluseuroilta, kunnilta, yhteisötaloilta ja partiolta. Me-säätiössä tehdään eikä vain puhuta.
Korona-aika oli minulle haastava ja oli vaikeuksia töissä ja myös henkilökohtaisessa elämässä, koska sen aikana menetin rakkaan isoäitini. Kun korona väistyi, mietimme mitä voisimme tehdä seuraavaksi Lasten ja perheiden talo Meltsissä, jossa työskentelen. Kävin lähikoulussa kysymässä, mitä lapset tällä alueella haluaisivat tehdä. Ylivoimainen ykkösvastaus oli jalkapallo, ja heti paikan päällä äänestimme joukkueelle nimen. Nimeksi tuli FC MELTSI. Seuraavalla viikolla meidän taidepedagogimme kanssa suunnittelimme työpajan, jossa lapset pääsivät suunnitelmaan logon joukkueelle. Taidepedagogi yhdisteli logoehdotuksia ja viimeisteli sen nykymuotoonsa. FC Meltsissä koko toiminta perustuu lasten ja nuorten toiveiden ympärille: kuuntelemme heitä, suunnittelemme yhdessä ja toteutamme toiveita mahdollisuuksien mukaan. Käytämme siis vahvasti osallistavaa menetelmää.
FC Meltsin toisen vuoden toiminnan jälkeen meidät palkittiin UEFA Foundationin noin 43 000€:n palkinnolla jalkapallotoiminnastamme, jolla ehkäistään syrjäytymistä ja vahvistetaan lasten ja perheiden osallisuutta. FC Meltsissä ei vain pelata jalkapalloa vaan myös vahvistetaan yhteisöllisyyttä, sosiaalisia taitoja ja yhteenkuulumisen tunnetta. Työ Meltissä on kasvattanut minua ihmisenä sellaiseksi henkilöksi mitä olen nyt. Haluan olla hyödyksi tälle yhteiskunnalle, ja työlläni haluan varmistaa, että lapsia ja nuoria kuullaan ja heidät nähdään tärkeänä osana tätä yhteiskuntaa. Näillä asioilla voimme saada yhteiskunnallemme hyvän ja varman tulevaisuuden
Mostafa Asadi