MAURIZIO PRATEZI KERTOO
Synnyin vuonna 1975 Helsingin Maunulassa. Urheilu on ollut osa elämääni jo pienestä asti – ensin pihapeleissä jalkapalloa potkien, sen jälkeen monessa eri seurassa ja monessa eri lajissa. Olin jo lapsena urheilullinen, mistä voin ehkä kiittää hyviä geenejäni jamaikalaisen isäni puolelta. Jalkapallo oli ensimmäinen laji, jota päädyin harrastamaan seurassa, Maunulan Pallon riveissä. Kokeilin monia lajeja ennen kuin löysin oman juttuni – käsipalloa Kiffenissä, jääkiekkoa Oulunkylän Kiekko-Kerhossa, nyrkkeilyä Viipurin Nyrkkeilijöissä. Mikään niistä ei tuntunut täysin omalta lajilta. Ehkä 11-vuotiaana löysin koripallon – ensimmäisiin koristreeneihin meninkin nyrkkeilykengät jalassa, mistä kaverit vieläkin vitsailevat.
Ensimmäinen koripalloseurani oli Helsingin Kiri-60, joka silloin pelasi Maunulassa. Seura pelasi aikuisissa miesten ykkösdivarissa, mutta junioritoiminta oli todella pientä. Usein treeneissä oli mukana vain valmentaja, minä, ja valmentajan poika. Pääsinkin jo ehkä 12 tai 13 vuoden iässä treenaamaan aikuisten kanssa – siinä kehittyi nopeasti, kun piti tottua fyysiseen peliin. 13-vuotiaana päätin alkaa treenaamaan korista tosissaan. Harjoittelin joka päivä kahdesti, oli arkipäivä tai viikonloppu – kerran omatoimisesti, kerran joukkueen kanssa. On hankala sanoa, mistä tämä sisäinen palo koripalloa kohtaan oikein syttyi.
Koripallosta tuli minulle nopeasti tärkeä yhteisö. Lajiväki hyväksyi minut ja otti minut vastaan, ja huomasin itse olevani lajissa aika taitava. Maunulassa oli tuohon aikaan monenlaisia sosiaalisia ongelmia, päihteidenkäyttöä ja vastaavaa. Oli varmasti riski, että minäkin olisin ajautunut niihin piireihin, joihin jotkut ikätoverini valitettavasti päätyivät. Vaikka tämä ehkä kuulostaa kliseeltä suoraan amerikkalaisista tv-sarjoista, niin minulle urheilu oli aina turvapaikka, siellä minun oli hyvä olla ja se auttoi pitämään minua kaidalla tiellä. Sain kasvaa siellä rauhassa.
Pelasin ensin itseni mukaan Kiri-60:n aikuisten miesten joukkueeseen noin 15-vuotiaana. Pelasin myös nuorten maajoukkueessa ja minut valittiin A-poikien Pohjoismaiden mestaruuskisojen parhaaksi pelaajaksi. Löin läpi ja olin ykkösdivisioonan parhaita pistemiehiä. Siirryin sieltä Forssan Alkuun pääsarjaan. Forssan Alun toisella kaudella tapahtui pelillinen läpimurto (16 pisteen keskiarvo SM-sarjassa) ja pääsin myös miesten maajoukkueeseen mukaan. Siihen aikaan suomalaisessa urheilussa oli vielä jako TUL:n ja SVUL:n seuroihin – Forssan Alku oli työväenseura kuten myös Kiri-60, pelasin silloin aina työväenseuroissa. Helsingissä kasvaneelle Forssa oli jo kuin olisi ulkomaille muuttanut. Mutta pian ura jatkui oikeasti ulkomaille. Vuonna 1995 tuli eurooppalaisen oikeustuomioistuimen niin sanottu Bosman-päätös, jonka jälkeen joukkuelajien pelaajat saivat siirtyä vapaammin maasta toiseen Euroopan sisällä. Joten vuonna 1996 minut hankittiin Ruotsiin Uppsalaan.
Pelasin Ruotsissa vain yhden kauden. Seuraavana vuonna 1997 menin Trevisoon, Italiaan, pelaamaan heidän ’kesäliigaan’. Liiga oli perustettu Bosman-päätöksen jälkeen – sinne koottiin seuraa etsiviä pelaajia monista maista, ikään kuin näyteikkunaan. Dirk Bauermann, joka on yksi Saksan legendaarisimpia koripallovalmentajia, kiinnitti siellä minuun huomion. Bauermann hankki minut joukkueeseensa Bayer Leverkuseniin, jossa pelasin kolme vuotta. Tämän jälkeen vietin Saksassa vielä kaksi vuotta, yhden Bonnissa ja jälkimmäisen Oldenburgissa. Kotiin tuotavaksi Saksasta oli kaksi Bundesliigan hopeamitalia. Ulkomailla sai keskittyä pelkkään koripalloon, sai olla täysin ammattilainen – Suomessa suurin osa joukkuekavereista joko opiskeli tai kävi töissä koriksen ohella. Ennen minua Saksassa oli pelannut vain kaksi suomalaista ja suhtautuminen oli ehkä samanlainen kuin mitä jääkiekossa voisi olla, jos italialainen tulisi SM-Liigaan pelaamaan. Eli aluksi vähän epäiltiin tasoa, mutta nopeasti se epäilys hävisi, kun pystyi osoittamaan tasonsa. Nykyään Saksassa on muutamia suomalaisa pelaajia ja valmentajia myös pääsarjatasolla, ja koen, että olin osaltani raivaamassa heille tietä. Saksasta palasin vielä Suomen kentille pelaamaan muutamaksi vuodeksi.
Urheilussa tulokset ratkaisevat – se on sillä tapaa eroja tasoittava elämänalue. Usein ihmisillä, jotka tulevat vähän alemmasta sosiaaliluokasta voi olla tunne, ettei pysty kaikkeen samaan kuin muut. Mutta urheilussa voi näyttää tasonsa ja arvonsa urheilusuorituksilla. Muistan esimerkiksi pelit juniori peleihin Tapiolan Honkaa vastaan – me tulimme Maunulan lähiöstä, he tulivat selvästi paremmasta elintasosta. Mutta urheilussa me pystyimme haastamaan heitä, näyttämään omalla tavallamme arvomme.
Koripallo-otteluissa olen saanut rasistista kohtelua osakseni vain harvoin, ja silloinkin pääosin ulkomailla. Taustani ei ollut ongelma koripallossa. Koripallossa oli jo aiemmin totuttu eri näköisiin pelaajiin, tummia jenkkivahvistuksia oli ollut monta vuosikymmentä. Ja he todella olivat vahvistuksia, aivan huippuja maassamme. Se, että näytti erilaiselta, olikin jopa positiivista korispiireissä. Ehkä senkin takia koripallo oli minulle helppo yhteisö, johon tulla ja osallistua. Joskus vastustajatkin ihmettelivät, että onko meillä junioreissakin jo jenkkivahvistuksia. Siihen pääsi kuittaamaan, että ei, olen ihan suomalainen.
Koripallossa on totuttu jo niin pitkään erinäköisiin ihmisiin, se on niin globaali laji, jossa huippupelaajia tulee joka maailman kolkasta. Ehkä sitä kautta se on ollut yhdenvertaisuuskysymyksissä ja rasisminvastaisuudessa edelläkävijä verrattuna moneen muuhun lajiin. Mutta tiedän, että monilla muilla on ollut lajin parissa paljon huonompia kokemuksia. Minä olen ollut siinä mielessä onnekkaassa asemassa, esimerkiksi jo sen kautta, että olen syntynyt Suomessa, puhun hyvin suomea ja olen kasvanut suomalaisessa yhteiskunnassa. Arkielämässä koripallon ulkopuolella on toki ollut negatiivisia kokemuksia. Lapsena minua kyllä auttoi se, että kolme vuotta vanhempi isoveljeni katsoi paljon minun perääni. Hänellä oli auktoriteettia, hän huolehti, että minua ei kiusattu.
Urani päätyttyä minulle oli selvää, että haluaisin seuraavassa työssäni tehdä asioita, jotka parantaisivat monikulttuuristen lasten ja nuorten asemaa Suomessa. Olen ollut töissä järjestösektorilla kohta 20 vuotta ja perustanut omia yhdistyksiä ja säätiöitä, ollut luomassa useita ohjelmia/projekteja, jossa ollaan lasten ja nuorten yhdenvertaisuuden asialla. Suomessa on paljon lapsia, joilla on riski syrjäytyä ja ajautua huonoille poluille, ja haluan auttaa heitä heidän elämässään. Se on elämäntyöni.
Urheilujärjestelmässämme on paljon hyvää, mutta kuitenkin myös haasteita ja ongelmia. Järjestelmä perustuu siihen, että seurat järjestävät kilpaurheilutoiminnan ja toiminta rahoitetaan pitkälti vanhempien taskuista – toisin kuin vaikka Yhdysvalloissa, joissa koulut pääosin järjestävät urheilutoiminnan. Suomessa monet lapset ja nuoret jäävät kilpailutoiminnan ulkopuolelle yksinkertaisesti siksi, että heidän vanhemmillansa ei ole varaa maksaa lapsensa harrastuksesta. Näin käy jopa lajeissa, jotka vertailussa muihin lajeihin edullisempia harrastaa – kuten vaikka jalkapallo tai koripallo. Se ei ole yksittäisten seurojen vika tai maksavien vanhempien vika, vaan urheilurakenteiden kehityksen tuottama ongelma. Seuroja rahoittavat pääosin keskiluokkaiset vanhemmat, jotka haluavat lapselleen parasta ja joilla on varaa maksaa kilpaurheiluharrastuksesta. Alemmasta sosiaaliluokasta tulevat lapset eivät pääse yhtä helposti enää mukaan toimintaan – heille jää vaihtoehdoksi kaupunkien ja kuntien järjestämät matalan kynnyksen kerhot, mitkä ovat hyviä, mutta ne eivät tarjoa kilpailun mahdollisuutta. Se on heitä kohtaan epäreilua, ja samalla huippu-urheilulle erittäin huono juttu. Useimmissa valtalajeissa pääosa parhaista huippu-urheilijoista on noussut vähäosaisesta taustasta. Hintojen nousua pitää junioriurheilussa seurata tarkemmin ja heikko-osaisempien osallisuuteen pitää löytää parempia keinoja. Nykyisessä työssäni Pikku-Kettu Basket ry:ssä tarjoamme Vantaalla Havukoskella lapsille maksutonta kilpailutoimintaa koripallossa.
Urheilussa vaatiminen on myös välittämistä, kilpailua ei tarvitse demonisoida. Väärällä tavalla luotu kilpailu voi traumatisoida, ymmärrän sen hyvin, että monet ovat nuorena saaneet traumoja huonosta valmennuksesta tai liikunnanopetuksesta. Mutta pedagogisesti oikein hoidettuna kilpailu opettaa tärkeitä taitoja, kuten sitkeyttä, tiimityötä, tappioiden käsittelyä, ja ylipäänsä sinnikkyyttä. Näistä hyötyy niin urheilussa kuin muussakin elämässä.
Maurizio Pratezi