Urheilu-ura
Nimeni on Ilya Apasov. Olen 30-vuotias, kotoisin Pietarista. Lapsena olin todella aktiivinen ja vilkas. Kiipeilin joka paikkaan, seinille ja kaappien päälle ja hypin sieltä alas. Se ei ollut ehkä kauhean turvallista. Vanhemmat päättivät kanavoida energiaani johonkin hyödylliseen ja veivät minut akrobatiatunneille. Olin silloin ehkä neljä- tai viisivuotias. Olen ollut vanhemmilleni todella kiitollinen, että he veivät minut urheilun ja liikunnan pariin – akrobatia oli hyvä pohja muille lajeille, ja se oli ensimmäinen urheiluharrastukseni. Kokeilin lapsena kaikenlaisia lajeja – jalkapalloa ja muita pallopelejä, hiihtoa, kamppailulajeja sun muuta.
Muutimme Suomeen vuonna 2004 kun olin noin yhdeksänvuotias. Päädyimme Pohjois-Pohjanmaalle, Kalajoelle, sillä meillä oli sinne perhesiteitä. Luokkakaverini pyysi minut katsomaan paikallisen joukkueen jääkiekkopeliä. Näin jääkiekkomaalivahdin täysissä varusteissa, ja se iski minuun kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tiesin, että halusin olla jääkiekkomaalivahti. Yhdeksänvuotiaana jääkiekon aloittaminen on kenties vähän myöhäistä, ja niin vanhempanikin ajattelivat, mutta se ei haitannut menoa.
Liityin jääkiekkojoukkueeseen ja aloin treenaamaan. Muut harrastamani lajit tukivat jääkiekkotaitoja. Jääkiekossa vaikka haluaisi olla maalivahti, täytyy treenata ensin kenttäpelaajana – ja jos minulla oli esimerkiksi puutteita kaksinkamppailuissa jääkiekossa, pystyin täydentämään taitojani kamppailulajitreeneillä.
Kun kehityin jääkiekossa, muutimme urheilullisista syistä Helsinkiin. Kävin myös nuorena maalivahtileireillä Pietarissa ja Moskovassa, tuli reissattua lajin takia ympäri Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa. Junioriajan ehkä parhaimpana saavutuksena olin voittamassa A-junioreissa Mestiksen pronssia. Armeijan jälkeen lähdin kokeilemaan onneani Pohjois-Amerikkaan ja Eurooppaan, ja sitä kautta sain solmittua ammattilaissopimuksen Ranskaan.


Mutta varsinainen urheilijaurani päättyi pian sen jälkeen. Kauden alkupuolella sain pahan lonkkavamman. En toipunut siitä kunnolla, ja sopimukseni purettiin muutaman kuukauden jälkeen. Se oli minulle todella tiukka paikka. Unelmani oli ollut tulla huippumaalivahdiksi, ja sitten kun sitä ei päässyt toteuttamaan, täytyi muuttaa suunnitelmia. Päätin lähteä jääkiekkovalmentajaksi, koska minusta tuntui, että minulla oli nuorille jääkiekkopelaajille paljon annettavaa. Osaksi valmennushommiin inspiroi myös se, että omina junioriaikoina maalivahtivalmennus ei ollut välttämättä niin laadukasta tai asiantuntevaa kuin mitä se nykyään on, etenkin pääkaupunkiseudulla. Nykyisin toimin maalivahtivalmennusvastaavana Helsingin Kiekko-Tiikereissä Salmisaaren jäähallissa. Vastaan seuran maalivahtivalmennuksesta U7–U15-ikäluokissa. Käytännössä laadin kausisuunnitelmat, toimin aktiivisesti jäällä viikoittain ja johdan sekä maalivahtijäitä että oheisharjoituksia. Lisäksi osallistun maalivahtileirien järjestämiseen ja kehittämiseen.
Millainen merkitys urheilulla on elämässäsi? Millaisia kokemuksia sinulla on ollut urheilumaailmasta lähtömaassasi ja Suomessa?
Urheilu on valtava osa identiteettiäni ja elämääni. Se ei ole vain harrastus tai työ, vaan elämäntapa. Sillä on ollut ja on edelleen tosi iso vaikutus elämääni. Urheilun kautta olen oppinut kurinalaisuutta, tavoitteellisuutta ja sinnikkyyttä. Se on myös auttanut minua tutustumaan ihmisiin, luomaan laajoja verkostoja ja solmimaan ystävyyssuhteita. Olen oppinut näitä taitoja urheilussa jopa enemmän kuin koulussa.
Jäähalli tuntui minulle aina toiselta kodilta. Se oli paikka, jossa pystyin ilmaisemaan itseäni, löytämään yhteisön ja tuntemaan kuuluvani joukkoon. Jääkiekko ja urheilu yleensäkin antoivat minulle selkeän suunnan ja mahdollisuuden kasvaa sekä ihmisenä että urheilijana.
Suurimpana erona Suomen ja Venäjän urheilukulttuurien välillä on ollut ajattelutapa – eli mindset. Suomessa painotetaan enemmän kokonaisvaltaista hyvinvointia, kun taas Venäjällä korostetaan enemmän kovaa kilpailua ja voittamista hinnalla millä hyvänsä. Se on minusta kaikista silmäänpistävin ero.
Venäläisenä olen joutunut joskus kohtaamaan epäluulojakin Suomessa, mikä on ollut ihan ymmärrettävää. On ollut positiivisia ja negatiivisia kokemuksia, joskus ei ole ehkä kohdeltu reilusti tai on siirretty syrjään joukkueesta. Mutta en halua valittaa. Mielestäni nämä asiat ovat aina ihmiskohtaisia – uran varrella on tullut vastaan myös todella paljon hyviä ihmisiä, joista ei ole mitään pahaa sanottavaa.
Millä tavalla haluaisit tehdä urheilusta paremman ja tasa-arvoisemman? Millaisia haasteita kohtaat tällä hetkellä, ja millaisia haasteita näet tulevaisuudessa?
Koen olevani vielä urani alkuvaiheessa, olen aika tuore kaveri valmentajapiireissä. Mutta olen jo saanut mahdollisuuden kehittää ja johtaa maalivahtivalmennusta Helsingin Kiekko-Tiikereissä. Olen rakentanut seuralle selkeän valmennusmallin ja pyrkinyt tuomaan valmennukseen uusia näkökulmia ja käytäntöjä. Se on ollut todella opettavainen ja itselleni arvokas kokemus. Seurassa on junioreita todella monenlaisista taustoista, se on monikulttuurinen ympäristö. Jäällä puhutaan suomea, englantia, venäjää. Sitä kautta olen oppinut paremmaksi valmentajaksi – olen oppinut nuorten taustoista, nuorten maailmasta, ja siten löytämään keinoja motivoida ja luoda yhteisiä tavoitteita monenlaisille nuorille.
En ole miettinyt valmennusuraani ja tavoitteitani vielä kauhean pitkälle, mutta kaikkihan haluavat aina urallaan eteenpäin parhaisiin mahdollisiin ympäristöihin. Olen kova kilpailemaan, ja haluan hoitaa oman tonttini parhaalla mahdollisella tavalla, ja sitten katsotaan mihin se riittää. Tämä koskee myös tasa-arvoasioita. En voi muuttaa koko urheilumaailmaa, mutta voin tehdä oman osuuteni mahdollisimman hyvin. Haluan, että pelaajat voivat toimia omilla vahvuuksillaan ja olla arvostettuja omana itsenään. Unelmatilanteessa urheilu olisi vapaa politiikasta ja keskittyisi puhtaasti itse asiaan – urheiluun, yhteisöllisyyteen ja kasvuun.
Minulle on myös tärkeää, että kaikki voisivat harrastaa taustoistaan ja taloudellisesta tilanteesta riippumatta niin, ettei se olisi kiinni varallisuudesta. Lapsena, kun asuin Pietarissa, jääkiekon harrastaminen olisi ollut minulle käytännössä mahdotonta – se oli niin kallista, ja jäähallit olivat niin kaukana. Matkaa jäähallille olisi ollut 30 kilometriä Pietarin keskustasta, ja se on käytännössä aivan erilainen etäisyys kuin mitä 30 kilometriä on Helsingissä. Kun muutimme Kalajoelle, jääkiekon aloittaminen oli todella helppoa. Jäähalli oli lähellä, varusteita oli tarjolla – ne eivät välttämättä olleet parhainta laatua, mutta niitä pääsi ainakin testaamaan.
Venäjällä jääkiekko on aina ollut kallis laji, mutta myös Suomessa sen kustannukset ovat nousseet viime aikoina. Maalivahdin varusteet ovat erityisen kalliita, ja vanhemmilta välillä kuuleekin, että he toivovat kustannussyistä lapsensa valitsevan jonkin muun pelipaikan kuin maalivahdin. Mutta yhteiskunnassa kaikki kallistuu, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Siinä mielessä jääkiekko ei ole minkäänlainen poikkeus. Varmasti asioista päättävät yrittävät tehdä parhaansa ongelmien ratkaisemiseksi – Jääkiekkoliittokaan ei välttämättä voi asialle mitään. Nykyään on myös entistä enemmän firmoja, jotka tarjoavat junioreille kalliita yksityisvalmennuksia. Toisaalta ne nostavat hintoja, mikä on lajille huono asia, mutta samaan aikaan ne ovat välttämättömiä lajin kehitykselle. Yksityisvalmennukset ovat jo nyt todella iso bisnes Pohjois-Amerikassa.
Mutta yksi suurimmista kaikkia koskevista haasteista on lasten ja nuorten liikunnallisuuden väheneminen. Nopea dopamiini, jatkuva ruutuaika ja sähköiset kulkuvälineet ovat vaikuttaneet negatiivisesti lasten perustaitojen ja liikuntamäärien kehitykseen. Tämä näkyy jäällä fyysisinä haasteina ja motivaation puutteena. Tulevaisuudessa on tärkeää löytää keinoja, joilla saadaan lapset ja nuoret liikkumaan enemmän ja motivoitumaan pitkäjänteiseen harjoitteluun. Tämä vaatii sekä valmentajilta että vanhemmilta uudenlaista lähestymistapaa ja ymmärrystä siitä, miten nykypäivän nuoret motivoituvat ja sitoutuvat urheiluun.
Tämä suomalaisen Wall Maskin valmistama jääkiekkomaalivahdin kypärä on Ilya Apasovin itsensä suunnittelema. Apasov halusi kypärän ilmentävän kaksoisidentiteettiään Suomen ja Venäjän välillä. Kypärä on ollut käytössä vuodesta 2008 tähän päivään saakka, kuten maskin leukaperässä olevat kiekonjäljet kertovat.