EVA RÖNKKÖ, os. VÄLISTE KERTOO
Suunnistuksesta suunta koko elämälle
Synnyin Tallinnassa, 17.09.1968 silloisessa Neuvosto-Virossa. Perheessämme ei urheiltu, eikä harrastettu liikuntaa, mutta tykkäsin koulussa liikunnasta. Kun mummoni jäi 62-vuotiana eläkkeelle, aloitti hän suunnistuksen ja otti joskus minut ja ystäviäni metsään mukaan. En osannut lukea karttaa, kuljimme vain hänen perässään. Kuntorasteilla eräs nuori nainen kysyi meitä mukaan suunnistustreeneihin. Hän oli tuleva valmentajani.
Aloitin 12-vuotiana treenit Tallinnan Dynamon hiihtokoulun suunnistusjaostossa. Harjoituksia oli joka päivä, paitsi perjantai; viikonloppuisin oli kilpailuja tai teimme pitkiä vaelluksia. Treeneistä muodostui rutiini: koulujen jälkeen seuratalolle. Meitä oli 10 hengen ryhmä ja olimme treeneissä 2-3 tuntia joka kerta. Lukuisat leirit, kisamatkat seuramme vanhalla bussilla, yöpymiset teltoissa monipäiväisissä kisoissa ja yhdessä juostut viestit olivat nuoruuteni sisältö. Ryhmästämme ja valmentajastamme tulivat elämäni tärkeimmät henkilöt. He ovat edelleen parhaita ystäviäni.
Hiihtosuunnistuksesta tuli minun päälajini. Loka-marraskuussa lensimme seuramme hiihtäjien ja heidän hiihtovalmentaja Anatoli Šmigunin kanssa (Kristina Šmigunin isä) hänen kotikaupunkiin Zlatoustiin, Ural-vuorten taa, 3-4 viikon lumileireille. Sain kutsun Neuvostoliiton Dynamon hiihtosuunnistajien joukkueeseen. Olin 16-vuotias ja olemattomalla venäjän kielen taidolla osallistuin ainoana naisena Virosta Dynamon leireihin. Leireillä henki oli hyvä ja minusta pidettiin huolta, erityisesti latvialaiset katsoivat perään.
Olin 16-vuotias, kun voitin naisten pääsarjassa hiihtosuunnistuksen Viron mestaruuden. Viron joukkueena voitimme kerran hiihtosuunnistuksen Neuvostoliiton mestaruuskisoissa pronssia. Osallistuin itsenäisen Viron maajoukkueessa hiihtosuunnistuksen MM-kisoihin 1992 Ranskassa. Itsenäistymisen murroksessa tutut valmennuskuviot hajosivat ja resurssit vähenivät. Valmistutuminen MM-kisoihin ei ollut arvokisojen vaatimalla tasolla. Päätin lopettaa kilpaurani.
Urheilijat olivat Neuvosto-Virossa etuoikeutettuja. Oli palkatut ammattitaitoiset valmentajat, eikä vanhempien tarvinnut minun urheilemisesta maksaa. Suunnistus ei ollut olympialaji ja doping-kuviot menivät siten meistä ohi. Varusteita ei paljon ollut. mutta seura huolehti tarvittavasta. Parempaa emme osanneet kaipaa, kun vertailua ulkomaille oli vähään. Olin tyytyväinen ja onnellinen nuoruudestani. Vasta Viron itsenäistyessä sain tietää, että Neuvostoliiton sortotoimet veivät ukkini Siperiaan. Siitä ei silloin perheessämme uskallettu puhua.
Tie liikunnan ammattilaiseksi
Opiskelin Tallinnan kasvatustieteellisessä yliopistossa liikunnanopettajaksi. En ajatellut itseäni opettajana, halusin vain olla urheilun ja liikunnan parissa. Meidän opettajamme olivat entisiä Viron parhaita urheilijoita, kuten yleisurheilussa kuulantyöntäjä Heino Lipp tai uinnissa kinesiologian professori Rein Haljand. Saimme tulevalle liikuntatyölle vankan pohjan.
Viimeisenä opiskeluvuonna 1990 pääsin vaihtoon Jyväskylän yliopistoon. Pääsy rajan taakse ja Suomeen liikunta-ammattilaisten yliopistoon oli enemmän, kun osasin unelmoida, vaikka kilpailemassa olin Suomessa käynyt. Meno Jyväskylän yliopistoon tuntui ainutkertaiselta mahdollisuudelta, sillä en pystynyt kuvittelemaan, että Viro olisi joku päivä itsenäinen ja raja voisi poistua. Sain olla Jyväskylässä kuukauden. Vietin sen ajan kirjastossa lukien kaiken suunnistukseen liittyvän.
Tieni Suomeen
1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa suunnistajien kontaktit Viron ja Suomen välillä tihenivät. Viron suunnistusliitto järjesti hiihtosuunnistuksen maajoukkueemme Kalevan Rastin vieraaksi. Asuimme suunnistajien luona perheissä – minä olin Tohmajärvellä. Sillä matkalla tutustuin Suomen ensimmäiseen hiihtosuunnistuksen maailmanmestariin Olavi Svanbergiin. Jatkoin hänen kanssa kirjeenvaihtoa ja sain urheilijana häneltä arvokasta henkistä tukea.
Olin usein suomalaisille joukkueille kilpailumatkoilla Virossa tulkiksi. Näiden kontaktien kautta sain pyynnön valmentaa Eurajoen Veikkojen naisen joukkuetta. Työlupa irtosi kahdeksi viikoksi kerrallaan, ja sahasin vuonna 1993 tiuhaan Suomenlahden yli. Oma suhtautuminen urheiluun määritteli tapaa, miten naisia valmensin. Suomalainen yhteiskunta oli kuitenkin toisenlainen ja törmäsin liikuntakulttuurien erilaisuuteen. Tulin omasta viitekehyksestä ja oletin asioiden toimivan samalla tavalla. Yhden kauden jälkeen lopetimme hyvässä ymmärryksessä yhteistyön.
Samoihin aikoihin olin tutustunut Tallinnassa erääseen savolaiseen. Minun oli vaikea kuvitella asuvani muualla kuin Tallinnassa, mutta tunteet voittivat ja muutin Helsinkiin. Usko tulevaisuuteen oli luja, sillä olin liikunnanopettaja ja tehnyt jo valmennustyöitä Suomessa.
Ulkomaalaistaustaisen todellisuus
Suomessa muutamat kurssikaverini olivat kohtuullisten lisäopintojen jälkeen saaneet tutkintonsa rinnastettu ja työskentelivät kouluissa liikunnanopettajina. Minulle kävi toisin. Sain Jyväskylän yliopistosta arvion, että opintoni eivät riitä. Vaadittiin lisäopintoja ja uuden gradun kirjoittamista. Vaatimus oli liian vaikea. Itsestäänselvältä tuntunut identiteetti liikunta-alan ammattilaisena mureni.
Menin vuokratyöfirmaan etsimään mitä tahansa töitä. Päädyin Helsingin kaupungille vesijumppaohjaajan sijaiseksi. Jäin taloon ja tein lopulta töitä kunnallisena liikuntaohjaajana vuodet 1995-2007. Silloin tuntui, että olin unelmatyössä, koska sain tarjota liikuntaa. Sellaista työtä en olisi osannut etsiä itse, koska en tiennyt, että myös kunnissa järjestetään liikuntaa.
Paluu suunnistamaan
Olin tyytyväisenä vakityössä ja kahden ihanan lapsen äiti. Kaipasin suunnistusta, mutta liikuntatyö täytti liikkumisen tarpeen ja kaipuun. Suunnistajaksi palasin vasta, kun poikani 11-vuotiaana ilmoitti haluavansa suunnistaa. Löysimme meille suunnistajakodin Keravan Urheilijoista. Suunnistimme pojan kanssa useita vuosia yhdessä ja juoksimme myös Jukolan Viesteissä. Hiihtosuunnistuksessa kilpailen edelleen. Tänä vuonna (2024) voitimme seuramme naisten kanssa veteraanisarjassa SM-viestissä pronssia. Seurassamme vastaan aikuisten suunnistuskoulusta.
Silmäni avautuivat
Liikunnanohjaustyössä lähes kaikki ryhmäläiset olivat syntyperäisiä suomalaisia. EU Urban -rahoituksen myötä Helsingin liikuntaviraston lähiöliikuttajat alkoivat kiinnittää huomiota ulkomaalaistaustaisiin asukkaisiin. Kielitaitoni vuoksi minulle tarjottiin siirtymistä ”mamujen” liikunnanohjaajaksi. Menin sen kummemmin asiaa ajattelematta, koska liikuntahan on liikuntaa. Puolen vuoden jälkeen ymmärsin, että tässä työssä on jokin toisin. Paluuta ei ollut. Työ oli mielekkäämpää, palkitsevampaa mutta myös rankempaa. Perustin ryhmiä naisille, opetin uimakouluissa, tuin miesten omaehtoisia palloiluryhmiä ja järjestimme lähiöissä liikuntatapahtumia. Osallistuin myös silloisen SLU:n suvaitsevaisuusvaliokunnan työhön. Valiokunnassa oli loistava porukka miettimässä ratkaisuja ulkomaalaistaustaisten liikuntaan ja suvaitsevaisuuteen.
Kun Helsingin liikuntavirasto päätti lopettaa kohdennetun ohjaustyön ulkomaalaistaustaisten parissa, kasvoi eettinen ristiriita isoksi. Irtisanoin itseni Helsingin kaupungilta vuonna 2007. Muutoksia oli myös SLU:ssa. Suvaitsevaisuusvaliokunta sulautettiin osaksi Reilu Peli -valiokuntaa. Tila keskustella ulkomaalaistaustaisten liikunnasta pieneni. SLU:n muuttuminen VALO:ksi lopetti valiokunnan työn. Näiden kehitysten seuraaminen nostatti väistämättä kysymyksen, miksi näin, kun samalla Suomeen muutetaan yhä enemmän. Työtä ajettiin alas monella rintamalla.
Siirryin töihin Eläkeläiset ry:hyn, jossa olen keskittynyt ulkomaalaistaustaisiin iäkkäisiin sekä heidän liikunnan kehittämiseen yhdessä suomalaisten iäkkäiden kanssa. Työtäni ulkomaalaistaustaisten liikuttamiseksi tunnustettiin 2013 Piikkarit -palkinnolla. Vuonna 2023 myös Eläkeläiset ry sai Piikkarit-palkinnon ikääntyneiden liikunnan yhdenvertaisuuden edistämisestä.
Paluu kouluun ja Jyväskylän yliopistoon
Halu opiskella kyti edelleen. Löysin 2010 Hämeenlinnan ammattikorkeakoulusta erikoisen 2 v. koulutuksen ”Monikulttuurisuutteen suuntautunut ammatillinen opettajakoulutus”. Lopputyönä kirjoitin pedagogisen kurssisuunnitelman Suomeen muuttaneille liikunnan opettamiseksi. Käynnistin urheiluopisto Kisakeskuksessa ulkomaalaistaustaisten vertaisohjaajien opetuksen. Vuosina 2010-2024 koulutimme 14 kurssia, joista valmistui yli 150 liikunnan vertaisohjaajaa. Lukuisat kouluttamani toimivat ohjaajina liikunnan kentällä ja eri yhdistyksissä.
Opettajani HAMK:ssa, Riitta Hämäläinen, kehui lopputyötäni hyvin kirjoitetuksi. Hän kannusti hakeutumaan väitöskirjatutkijaksi. Opettajani kommentit saivat minut uskomaan, että voisin jatkaa opintojani yliopistossa. Pyysin Tallinnan yliopiston opinnoista uutta arviota ja nyt tutkintoni oli rinnastettavissa maisteritasoon. Ovi yliopiston jatko-opintoihin avautui.
Töissä kohtamani kysymykset herättivät kiinnostuksen tutkija, miten ulkomaalaistaustaisuus vaikuttaa liikunnassa. Liikuntasosiologian professori Hannu Itkonen tarttui muista poiketen teemaan. Hänen ohjaamana väitöskirjani ulkomaalaistaustaisista naisista ohjatussa liikuntaryhmässä valmistui päivätyöni ohella 2023. Tutkimukseni on ensimmäinen väitöskirja, jossa käsitellään liikuntakulttuuria ja suomalaisen väestön moninaistumista.
Ovien avaajat
En ole kokenut häirintää ulkomaalaistaustani takia: virolaisena olen eri asemassa verrattuna esimerkiksi tuntemiini venäjää, arabiaa tai somaliaa puhuviin upeisiin liikuntaihmisiin. Kuitenkin kun mietin tekemisiäni, niin ne ovat kovan työn tuloksia, jossa ulkomaalaistaustaisuus ei ole ollut eduksi. Matkalla on ollut monia ”ovien avaajia”, kuten opettajani HAMK:ssa, rehtori Mirja Papunen urheiluopisto Kisakeskuksesta, väitöskirjaohjaajat Hannu Itkonen ja Kati Kauravaara sekä päätoimittaja Jouko Kokkonen Liikunta & Tiede -lehdestä. Ilman heitä ja monia muita, en olisi voinut siipiäni kokeilla. ”Ovien avaajia” yhdistää se, että he eivät ole kohdelleet minua ”maahanmuuttajana” jota autetaan, vaan vertaisena kenellä on myös annettavaa.
Olen kohdannut myös niitä, jotka pitävät ovia kiinni. Kokemuksistani huolimatta tarjoamani aiheet suomalaisen liikuntakentän moninaisuudesta ja eriarvoisuudesta eivät useinkaan tule noteeratuksi. En pidä tätä niinkään tietoisena ulossulkemisena, vaan enemmän tilanteena, jossa ei nähdä tarvetta hakea ymmärrystä nopeasti muuttuvassa maailmassa. En nähnyt minäkään silloin, kun ohjasin vain Suomessa syntyneitä. Niin kauan, kun Suomeen muuttaneet puuttuvat seurojen tai lajiliittojen johdoista, ei synny liikuntakentällä painetta tunnistaa väestönmuutosta ja kehittää toimintatapoja ja ammattitaitoa moninaistuvan väestön liikuttamiseksi ja urheilijoiden sekä valmentajien tukemiseksi.
EVA RÖNKÖN HAASTATTELU
Eva Rönkön haastattelu TAHDOSSA Helsingin Olympiastadionilla 2024. Haastattelijana Malte Gasche.