Unohdetut olympiavoittajat – Kesätyöntekijän blogikirjoitus

Lasse Erolan kirja Unohdetut olympiavoittajat kertoo aiheesta, josta en ollut aikaisemmin kuullut juuri mitään. Kirja käsittelee olympialaisten taidekilpailuja, jotka kuuluivat olympialaisten ohjelmaan vuosina 1912–1948. Aluksi kilpailuissa jaettiin mitalit viidessä taidelajissa: kirjallisuudessa, arkkitehtuurissa, maalaustaiteessa, kuvanveistossa ja musiikissa, mutta myöhemmin kilpailuihin lisättiin uusia sarjoja. En tiennyt lainkaan, että taiteilijatkin saattoivat kilpailla olympiamitaleista.

Kirjaa lukiessani opin, että nykyaikaisten olympialaisten perustaja Pierre de Coubertin piti tärkeänä sitä, että urheilu ja kulttuuri kuuluvat yhteen. Ensimmäiset taidekilpailut järjestettiin Tukholman olympialaisissa vuonna 1912. Kilpailut olivat vielä melko pienet, sillä osallistujia oli vain 33, ja kaikkien kilpailutöiden piti liittyä urheiluun. Kirjassa kerrotaan myös, että on jopa päätelty Pierre de Coubertinin arvioineen ensimmäisten taidekilpailujen työt itse. Koska en tiennyt olympialaisten taidekilpailuista ennestään mitään, kaikki tämä oli minulle uutta tietoa. Kirjaa lukiessani tulikin monta kertaa mieleen, miksi tästä aiheesta ei puhuta enemmän.

Oli myös mielenkiintoista lukea, miten nämä taidekilpailut kehittyivät vuosien aikana. Pariisin olympialaisissa vuonna 1924 kilpailuja pidettiin ensimmäistä kertaa merkittävänä kansainvälisenä kulttuuritapahtumana, ja niiden järjestelyihin panostettiin paljon enemmän kuin aikaisemmin. Suomesta kirjallisuuskilpailuun osallistui ensimmäisenä Klaus U. Suomela. Hän ei voittanut mitalia, mutta hänen osallistumisensa ansaitsee mielestäni kaiken kunnian. Kirjassa kerrotaan, että Suomen urheilupiireissä suhtauduttiin vuonna 1924 olympialaisten taidekilpailuihin edelleen vähättelevästi, ellei jopa suorastaan vastustavasti. Siksi Suomelan osallistumista voi pitää rohkeana tekona. Hänen esimerkkinsä ei kuitenkaan lisännyt suomalaisten kiinnostusta taidekilpailuja kohtaan, sillä Suomessa olympialaiset nähtiin ennen kaikkea urheilukilpailuina, joissa menestyminen osoitti kansakunnan voimaa.

Berliinin vuoden 1936 olympialaiset olivat taidekilpailujen osalta poikkeukselliset. Kisojen järjestäminen Hitlerin Saksassa herätti monissa maissa boikottikeskustelua, erityisesti taidelajeissa. Suomessa boikotista ei kuitenkaan juuri keskusteltu, sillä olympiamenestystä pidettiin tärkeänä sekä kansallisen itsetunnon että Suomen tunnetuksi tekemisen kannalta. Näissä kisoissa Urho Karhumäki voitti kirjallisuuden kultamitalin romaanillaan Avoveteen, vaikka kirjan vastaanotto Suomessa jäi melko vaatimattomaksi.

Suomalaisista taiteen olympiavoittajista kirjassa nostetaan esiin myös Aale Tynni, joka voitti kirjallisuuden lyriikkasarjan olympiakultaa Lontoon olympialaisissa vuonna 1948 runollaan Hellaan laakeri. Hän oli syntyjään inkerinsuomalainen ja yllättyi itsekin voitostaan. Minusta oli kiinnostavaa lukea hänen elämästään ja siitä, kuinka hänestä tuli myöhemmin tunnettu runoilija ja suomentaja. Yllätyin myös siitä, että Aale Tynni oli olympialaisten taidekilpailujen historian ainoa nainen, joka voitti kultamitalin.

Kirjassa esitellään myös muita suomalaisia taiteen olympiamitalisteja. Arkkitehti Yrjö Lindegren voitti olympiakultaa Lontoon olympialaisissa vuonna 1948 urheilukeskuksen suunnitelmallaan. Samoissa olympialaisissa säveltäjä Kalervo Tuukkanen sai hopeaa musiikin sarjassa ja uimahyppääjänä tunnettu Ilmari Niemeläinen pronssia arkkitehtuurissa. Minusta oli yllättävää huomata, että olympialaisissa voitiin palkita myös arkkitehteja ja säveltäjiä, ja että sama henkilö saattoi menestyä sekä urheilijana että taiteilijana.

Kirjan lopussa kerrotaan myös, miksi olympialaisten taidekilpailut päättyivät. Usein niiden lopettamisen syy on laitettu Helsingin olympialaisten järjestelytoimikunnan puheenjohtajan Erik von Frenckellin vastuulle, mutta kirjan mukaan tämä ei pidä paikkaansa. Päätös tehtiin Kansainvälisessä olympiakomiteassa, jossa katsottiin, että taidekilpailujen osallistujat olivat käytännössä ammattilaisia, vaikka olympialaisissa kilpailivat siihen aikaan vain amatöörit. Tämän vuoksi taidekilpailut lopetettiin vuoden 1948 jälkeen. Helsingin olympialaisissa vuonna 1952 järjestettiin niiden sijaan taidenäyttely, mutta se ei saanut samanlaista arvostusta kuin varsinaiset taidekilpailut, eikä näyttelyssä enää jaettu olympiamitaleita.

Kirjan luettuani jäin miettimään, että taidekilpailujen ajatus oli mielestäni hyvä. Mielestäni olisi hienoa, jos myös taiteilijat saisivat olympialaisten kautta enemmän huomiota ja tunnustusta ympäri maailmaa samalla tavalla kuin urheilijat. Toisaalta ymmärrän myös, miksi kilpailujen arviointi olisi vaikeaa, koska taide on paljon subjektiivisempaa kuin urheilusuoritukset. Siinä missä urheilussa voittaja voidaan ratkaista ajan tai pisteiden perusteella, taiteessa mielipiteillä on paljon suurempi merkitys.

Lukukokemuksena kirja oli kiinnostava, vaikka siinä oli paljon nimiä, vuosilukuja ja historiallisia tapahtumia. Välillä teksti tuntui melko tietopainotteiselta, mutta samalla opin paljon uutta olympialaisten historiasta. Aihe oli minulle täysin uusi, joten kirja tarjosi paljon uutta opittavaa. Suosittelisin kirjaa erityisesti sellaiselle, jota kiinnostavat historia, urheilu tai suomalaiset kulttuurihenkilöt. Kirja tuo ansaitusti esiin unohdettuja olympiavoittajia ja muistuttaa, että olympialaisten historiaan kuuluu paljon muutakin kuin urheilusuorituksia.

Julia