Suomen Urheilumuseon värikäs historia alkaa vuodesta 1923, kun Valtion urheilulautakunnan jäsen V. J. Kostiainen esitti Suomeen urheilumuseon perustamista. Urheilu oli olympiamenestyksen ja maailmantähdiksi nousseiden tähtiurheilijoiden ansiosta kovassa nosteessa vasta itsenäistyneessä nuoressa valtiossa. Ajatuksena oli jo tuolloin, että samassa paikassa voisivat sijaita myös urheiluarkisto ja kirjasto.
Urheilumuseon perustamishanketta alkoi vetää maisteri Toivo Okkola. Urheilumuseon isäksikin kutsuttu Okkola järjesti 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa leikkiväline- ja suksikeräykset, jotka toivat museon kokoelmiin ensimmäiset esineet. Esineiden varastointia varten museo sai vuonna 1931 kouluhallitukselta käyttöönsä yhden luokkahuoneen Mariankadulla sijainneesta Helsingin II Suomalaisesta Tyttökoulusta. Seuraavana vuonna kokoelmat muutettiin Töölön Yhteislyseon tiloihin Arkadiankadulle.
Koulutilat olivat alun alkaenkin tilapäisratkaisu. Valtion urheilulautakunta päätti jo varhain, että museo saisi pysyvät tilat Helsinkiin rakennettavalta stadionilta. Lautakunta piti huolen siitä, että museo oli suunnitelmissa mukana, kun stadionia alettiin vuonna 1927 perustetun Stadion-säätiön johdolla vakavammin suunnitella. Museolle varattiin tilat stadionin länsisivun siipirakennuksesta, eli samasta paikasta, jossa museo yhä edelleen sijaitsee.
Kaikki eivät Urheilumuseon sijoittamisesta stadionille innostuneet. Esimerkiksi Liikuntatieteellinen seura kritisoi Stadion-säätiötä siitä, että se oli ”tuhlannut alaa, ja paljon alaa, semmoiseen tässä yhteydessä kuolleeseen tarkoitukseen kuin urheilumuseolle. Urheilumuseo on hyvä ja kannatettava asia, mutta sen paikka ei ole stadionlinnassa, jossa tilat kipeästi kaivataan muuhun tärkeämpään.”
Museo avataan olympiastadionilla sota-aikana
Urheilumuseon seuraava kehitysaskel otettiin 2.3.1938. Tällä päivämäärällä perustettiin Suomen Urheilumuseosäätiö, jolle museo kokoelmineen siirtyi, ja museolle palkattiin ensimmäinen työntekijä. Luonnollinen valinta museonhoitajaksi oli Toivo Okkola, joka hoiti tehtävää muiden töidensä ohessa yhdeksän tuntia viikossa. Museon oli tarkoitus muuttaa Olympiastadionille heti sen valmistuttua vuonna 1938, mutta Helsingille myönnetyt vuoden 1940 olympialaiset muuttivat suunnitelmia. Toisen maailmansodan syttyminen merkitsi olympialaisten perumista ja viivästytti muuttoa entisestään. Kauan odotettu hetki koitti lopulta 8.8.1943, kun museo avasi ovensa yleisölle Olympiastadionin siipirakennuksen tiloissaan.
Sota varjosti monin tavoin Urheilumuseon ensimmäisiä vuosia Olympiastadionilla. Museo oli tarkoitus avata yleisölle 25.6.1941, mutta kyseinen päivä jäi Suomen historiaan aivan muusta syystä – päivänä, jona jatkosota alkoi. Jatkosodan aikana Stadionin tornia käytettiin ilmavalvontaan, ja museon tilat olivat välillä sotilasviranomaisten käytössä. Suurimmat vahingot museo ja stadion kokivat Helsingin kolmannessa ilmapommituksessa helmikuussa 1944, kun Neuvostoliiton pommikoneet pudottivat Stadionin alueelle 23 pommia. Museon tiloissa särkyi ikkunoita, vitriineitä ja lamppuja, mutta suuremmilta tuhoilta onneksi vältyttiin.
Kirjasto mukaan, tilat kasvuun
Sodan jälkeen museo avasi ovensa lokakuussa 1945, ja seuraavana vuonna samoissa tiloissa avattiin myös Urheilukirjasto, hoitajanaan kouluneuvos Anni Collan. Helsingin olympialaisten 1952 ajaksi Urheilumuseo muutti Helsingin Suomalaiseen Yhteiskouluun Nervanderinkadulle, koska museon tiloja käytettiin kisojen lehdistökeskuksena.
Urheilumuseon alkuperäiset 250 neliömetrin kokoiset tilat jakautuivat 140 neliömetrin kokoiseen näyttelyhuoneeseen, 45 neliön arkistohuoneeseen ja 54,5 neliön eteistilaan. Kyseisten tilojen kokoa kuvastaa se, että nykyisin samoissa tiloissa on museokauppa ja Sylvi Saimo-luentosali. TAHDOn nykyiset 765 neliömetrin kokoiset näyttelytilat sekä toimisto- ja arkistotilat ovat kaikki myöhempien laajennusten satoa. Merkittävimmät laajennukset toteutettiin vuosina 1963, 1982–1983, 1991–1992, 1997–1998 sekä Olympiastadionin perusparannuksen aikana 2016–2020.
Laajennusten ohella museonhoito muuttui 1950-luvulta lähtien asteittain ammattimaisemmaksi. Ensimmäisten vuosikymmenten aikana lahjoitettuja esineitä ei vielä luetteloitu, eikä niistä laadittu vastaanottotodistuksia. Kokoelmien luettelointi alkoi vuonna 1959. Ensimmäisenä esineenä museon diaariin merkittiin Viitasaarelta löydetty muinaissuksi, joka oli lahjoitettu museon kokoelmiin 1930-luvun alun suksikeräyksessä. Kyseinen suksi on edelleen museomme vanhin esine. Vuonna 1994 tehdyssä radiohiiliajoituksessa suksen arvioitiin olevan peräisin 400-luvulta ennen ajanlaskumme alkua.
Museon henkilökunta koostui 1970-luvun lopulle saakka sivutoimisista museon- ja kirjastonhoitajista. Vuonna 1977 saadun valtionavun avulla museolle voitiin palkata ensimmäiset vakituiset työntekijät, joihin museon- ja kirjastonhoitajan lisäksi kuului vahtimestari-siivooja. Ensimmäisen museonjohtajansa Urheilumuseo sai vuonna 1982, kun vuodesta 1980 lähtien museonhoitajana työskennelleen Risto Niemisen titteli muuttui museonjohtajaksi. 1980-luvulla Urheilumuseosäätiön henkilökunnan määrä kasvoi nopeasti. Vuonna 1985 säätiön palveluksessa oli jo 12 henkilöä.
Arkisto ja tietopalvelu täydentävät kokonaisuuden
Suomalaisen urheilun keskusarkisto perustettiin huomattavasti myöhemmin kuin Urheilumuseo ja -kirjasto. 1970-luvulla hanke kaatui poliittisista syistä. Työväen Urheiluliitto ei halunnut asiakirjojaan samaan paikkaan porvarillisen keskusjärjestön SVUL:n arkiston kanssa. Asia ratkaistiin lopulta niin, että TUL:n ja SVUL:n aineistot sijoitettiin eri makasiineihin, ja niille nimitettiin eri hoitajat. Kun keskusjärjestöt olivat päässeet sopuun aineistojensa luovuttamisesta, Urheiluarkistolle myönnettiin valtionapu ja sen toiminta pääsi alkamaan vuonna 1985. Arkiston tehtäväksi määritettiin suomalaisen urheilun arkistoaineksen kokoaminen ja järjestäminen urheilun tutkimuksen käyttöön.
1980-luvulla Urheilumuseosäätiön toiminta-alaa laajensi tietopalvelu, joka ryhtyi toimittamaan tilasto- ja historiatietoja urheilumedialle. Uusiin lanseerauksiin lukeutui myös Vuoden urheilukirja-palkinto, jonka säätiö myönsi ensimmäistä kertaa vuonna 1980. Ensimmäiseksi vuoden urheilukirjaksi valittiin Matti Hannuksen kirjoittama Moskovan olympiakirja. Vuonna 1993 Urheilumuseo nimettiin 11 ensimmäisen museon joukossa valtakunnalliseksi erikoismuseoksi, vastuualueenaan suomalainen liikunta ja urheilu.
Urheilumuseon viimeisiä vuosikymmeniä on luonnehtinut kasvu ja muutos. Olympiastadionin perusparannuksen aikana vuosina 2016–2020 museo oli lähes viisi vuotta evakossa kahdessakin eri paikassa. Kokoelmatyö, julkaisutoiminta sekä tietopalvelu jatkuivat kuitenkin lähes normaalisti, ja uusia kokeilujakin tehtiin – esimerkiksi valtakunnallinen Urheilumuseo renkailla -näyttelykiertue kesällä 2017. Museon näyttelyrekka vieraili kesän aikana kaikkiaan 24 paikkakunnalla ympäri Suomea.
TAHTO ja Liikuntaseikkailun vetovoima
Urheilumuseo muutti takaisin Olympiastadionille kesällä 2020 ja uudet näyttelyt avattiin yleisölle saman vuoden lokakuussa. Sittemmin esillä on ollut jo useita vaihtuvia näyttelyitä, ja päänäyttelyä on uudistettu merkittävästi niin sisällöllisesti kuin toiminnallisesti. Kesäkuussa 2022 Urheilumuseo muuttui brändiuudistuksen yhteydessä nimeltään Urheilun ja liikunnan kulttuurikeskus Tahdoksi, jonka alaisuudessa urheilumuseo, arkisto, kirjasto ja tietopalvelu toimivat. Samana vuonna museon uudeksi kävijäennätykseksi kirjattiin 37 958.
Marraskuussa 2024 Tahdossa avautunut Liikuntaseikkailu on Urheilumuseosäätiön historiassa täysin uusi aluevaltaus. Liikuntaseikkailun toimintapisteissä liikuntaan, historiaan ja terveisiin elämäntapoihin pääsee tutustumaan elämyksellisellä tavalla, ja hienkin saa halutessaan pintaan. Ja jos ei halua, uutta nähtävää on päänäyttelynkin puolella. Tammikuussa 2025 avautuneessa Tahdon aarteita -kokoelmanäyttelyssä Urheilumuseosäätiön pitkää historiaa esitellään harvoin nähtyjen kokoelmiemme erikoisuuksien avulla.
Tervetuloa tutustumaan!
Jouni Lavikainen
Teksti perustuu Kaisa Laitisen käsikirjoitukseen ”Suomen Urheilumuseosäätiön historia”.