Nariseva jää, narskuva lumi ja paukkuva pakkanen ovat erottamaton osa suomalaisuutta. Nykyisen Suomen alueella asuvat ihmiset ovat jääkauden jäämassojen vetäytymisestä lähtien joutuneet sopeuttamaan liikkumistaan, varusteitaan, elinkeinojaan ja -tapojaan pohjoisen sijainnin tuomien vaatimusten mukaisiksi. Pitkän talven aikana keskeisiä liikkumisen ja ravinnon hankinnan apuvälineitä olivat sukset ja luistimet.
Kun Suomessa 1800-luvun loppupuolella alettiin urheilla kilpaa, päänäyttämönä olivat lumi- ja jääkentät. Itse asiassa suomalaisen kilpaurheilun voi hyvin perustein sanoa saaneen alkunsa jäällä, tarkemmin sanottuna Hämeenlinnan Vikmaninlahden jäällä järjestetyistä ravikilpailuista, Valtionajoista 1865. Pikaluistelusta ja jäätanssista meren ja järvien rannoille auratuilla kentillä tuli pitkän talven aikana suosittua ajanvietettä ja Suomen nuoren kaupunkikulttuurin keskeinen ilmiö.
Maaseudun työväestössä virisivät samaan aikaan uudet motiivit hiihtämiseen. Aiemmin työhön, elantoon ja liikkumiseen kytkeytynyt hiihto sai kokonaan uusia merkityksiä, kun kilpahiihto tulosten, ennätysten ja palkintojen takia valtasi alaa. Uskalikot valitsivat lajikseen ”mäenlaskun”. Mäkisiin maastoihin kaupunkien laitamille rakennettiin puisia hyppyrimäkiä, joista pisimmät hypyt kantoivat useita kymmeniä metriä.
Olikin luontevaa, että Suomen ensimmäinen ammattilaisurheilukulttuuri syntyi juuri talviurheilussa. Tasamaahiihto ammattimaistui 1890-luvulla ennen kuin oli kunnolla edes organisoitunut. Oulun hiihtojen rahapalkinnot houkuttelivat metsätöissään hiihtoon harjaantuneita työmiehiä kilpailuihin satojen kilometrien takaa. Pitkä matka kilpailupaikalle ja takaisin kuljettiin hiihtämällä. Parhaat hiihtäjät ottivat tavaksi kierrellä Suomea talvisin suksillaan rahapalkintojen perässä. Ilmiö kuihtui pian sen jälkeen, kun sen oli 1900-luvun alussa saanut käsiinsä keskusjärjestö SVUL. Rahapalkinnot kiellettiin SVUL:n noudattamien amatööriurheilun periaatteiden vastaisina.
Yllättävän moni muukin asia suomalaisen urheilun historiassa on saanut alkunsa lumella tai jäällä. Ensimmäiset Suomessa järjestetyt kansainväliset arvokilpailut, vuoden 1898 pikaluistelun EM-kisat, järjestettiin merenjäällä Helsingin Pohjoissatamassa. 21-vuotiaasta arkkitehtiopiskelijasta Gustaf Estlanderista tuli kisoissa ensimmäinen suomalainen arvokisavoittaja kaikki urheilumuodot mukaan lukien. Kolme vuotta myöhemmin Fredrik Wathén luisteli Tukholmassa samassa lajissa ensimmäiseksi suomalaiseksi maailmanmestariksi missään urheilumuodossa.
Jääpallon Suomen mestaruudesta pelattiin ensimmäisen kerran jo 1908, ja jäällä saavutettiin myös itsenäisen Suomen ensimmäinen olympiavoitto, kun Ludowika ja Walter Jakobsson voittivat huhtikuussa 1920 Antwerpenin olympialaisten taitoluistelukilpailun. Ensimmäinen suorana televisioitu urheilulähetys toteutettiin Helsingin Olympiastadionilla 1957 pelatusta MM-kotikisojen jääpallomaaottelusta Suomi-Ruotsi.
Jää- ja mäkiurheiluja harrastettiin huvin vuoksi; hiihtoa myös siksi, että välttämättömät työ- ja koulumatkat talven aikana sitä edellyttivät. Talviurheiluvarusteilla oli siksi enemmän kysyntää kuin kesäisempien urheilumuotojen varusteilla. Jää- ja lumiurheiluun syntyikin jo varhain kaupallisesti merkittävää välineteollisuutta. Suomalaiset oppivat vuosikymmenten ajan luistelemaan Viipurin lähelle Nurmin kylään 1875 rakennetulla tehtaalla valmistetuilla ”nurmiksilla”. Suomalaisen suksiteollisuuden historia alkoi samoihin aikoihin. Myöhemmin Koho, Montreal, Toronto ja Titan-merkkiset jääkiekkomailat valloittivat Suomen lisäksi maailman: vuosina 1976–2001 pelatuista 26 NHL:n kaudesta pistepörssi voitettiin 23 kertaa alun perin suomalaisella mailamerkillä.
Talviurheilun merkityksellisyyttä syvensi omakohtaisesti koetun talviliikunnan yhdistyminen sanomalehtien, radion ja television välittämiin huippu-urheiluhetkiin. Lumella ja jäällä syntyikin 1900-luvulla lukemattomia urheilusankareita ja eri tavalla ikonisia, kansaa yhdistäneitä urheilukokemuksia. Niistä on jäänyt henkiseen kulttuuriperintöömme ja kieleemme ulkomaalaisille usein vaikeasti selitettäviä merkintöjä: mustikkakeitto, sadasosasekunnin tappio, havuja perkele, lääkärinlaukku, elämä on laiffii.
Mikään kulttuuri ei ole pysyvää eikä muuttumatonta. Sotienjälkeisen Suomen liikuntakulttuurissa hiihdolla oli suvereeni asema, ja mäkihyppy oli suurin yleisölaji. Kaupungeissa jääpallo oli talvisista joukkuelajeista suosituin. Yli puolen vuosisadan pituiseen menestysjatkumoon nojannut pikaluistelu oli yksi suosituimmista yksilölajeista. Tämän päivän suomalaiseen liikuntakulttuuriin yksikään näistä piirteistä ei kuulu, vaikka maastohiihto on edelleen yksi suomalaisten suosikkilajeista. Jäälajien hierarkiassa parhaiten on menestynyt vielä 1900-luvun puolivälissä melko pieni laji jääkiekko – muut ovat siirtyneet liikuntakulttuurin ytimestä enemmän tai vähemmän marginaaliin.
Jää- ja lumiurheilun kehityskulut osoittavat, kuinka suuri vaikutus ilmaston ja yhteiskunnan muutoksilla on ollut urheiluhistoriamme kulkuun. Suomen keskilämpötila on 2020-luvulla yli kaksi astetta korkeampi kuin 1800-luvun lopulla. Jos 1800-luvulla olisi ollut yhtä lämmintä kuin tänä päivänä, lumi- ja jäälajit olisivat jääneet harvojen huviksi: Oulun hiihtoihin ei olisi ollut mahdollista hiihdellä läpi Suomen, eikä Helsingin merenrannalle syntyä Pohjoissataman luistinradan tapaista urheilupyhättöä. Nykyisillä talvilla tuskin edes jääkiekko olisi saanut sotavuosien jälkeen sellaista nostetta ulkolajina, että sille olisi vaivauduttu rakentamaan maan kattavaa jäähalliverkostoa.
Kiihtyvä ilmastonmuutos tulee 2000-luvulla muovaamaan urheilukulttuuriamme entistä kovemmalla kädellä. Jääkiekko selvinnee halliensa ja nykyisen suursuosionsa ansiosta, mutta kuinka käy muille talvilajeille, joiden harrastus perustuu edelleen lähes täysin luonnonolosuhteisiin – siihen, millainen talvi sattuu osumaan kohdalle. Maaltamuutto ja maahanmuutto suuntautuvat ruuhkaisen Etelä-Suomen kasvukeskuksiin, jossa lumiset talvet ovat jo nyt harvinaisia. Kaksi-kolme olosuhteiltaan otollista kuukautta kerran neljässä-viidessä vuodessa tuskin riittävät pitkällä aikajänteellä kannattelemaan minkäänlaista kulttuuria.
Talviurheilun historia, nykyisyys ja tulevaisuus ovat kokonaisuus, jota emme päänäyttelymme suunnittelussa voineet ohittaa. Talvi ”museoitiin” ja sijoitettiin asiaankuuluvalla ääni- ja valomaailmalla yhteen päänäyttelymme saleista. Emme pelkästään kerro lumen ja jään monista merkityksistä suomalaisille, vaan haastamme kävijän myös pohtimaan talviurheilun tulevaisuutta, ja niitä keinoja, joilla siihen voi itse vaikuttaa. Tervetuloa vierailulle!
Jouni Lavikainen