Blogi on osa Urheilun ja liikunnan kulttuurikeskus TAHDON ja Lappsetin yhteistyötä.
Leikin ja liikunnan välinen yhteys ymmärrettiin jo 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, kun leikkien oivallettiin olevan hyvä kannustin saada lapset liikunnan pariin. Varsinkin voimistelunopettaja Anni Collan piti asiaa tärkeänä ja haki siihen oppia Yhdysvalloista asti vuonna 1914. Collan tutustui leikkikenttätoimintaan muun muassa Philadelphiassa, jossa toimi Playground Association of Philadelphia. Järjestö järjesti erilaista virkistys- ja leikkitoimintaa lapsille ja nuorille tarkoituksenaan saada heidät tällä tavoin pysymään kaidalla polulla sekä oppimaan itsehillintää ja ryhmätyötaitoja. Leikkikenttätoiminnalla riittikin puolestapuhujia Yhdysvalloissa, ja osalle ruumiillisen kulttuurin opetus oli jopa älyllistä opetusta tärkeämpää.
Philadelphia ei ollut ainua kaupunki, jossa leikkikenttätoiminta virisi, vaan useat Playground Committeet järjestivät toimintaa ympäri Yhdysvaltoja. Toimintaan kuului leikkikenttien lisäksi virkistyskeskuksia, yksityisiä leikkipaikkoja ja kylpylöitä. Ulkoleikkikenttien tarjontaan kuuluivat pienille lapsille hiekkalaatikot ja keinut, mutta vanhemmille tarjottiin enemmän voimisteluun kannustavia välineitä: pojille kohotus- ja nojapuita, keinurenkaita ja nuoraportaita ja tytöille karuselleja, keinurenkaita ja vaakasuoria tikapuita.
Collanin oppeja Yhdysvalloista jalostettiin Jyväskylän seminaariopettajakunnassa, jossa pohdittiin lasten liikkumis- ja leikkipaikkojen tarvetta tammikuussa 1915. Seminaariopettajakunnan pöytäkirjassa tuotiin esille tarve uudistaa harjoituskoulujen pihamaita, jotta niille saataisiin välineistöä testikäyttöön. Tyttö- ja poikakoulut saisivat tietenkin omat välineensä ja – Amerikan tapaan – myös näissä suunnitelmissa otettiin huomioon leikki sekä liikunta. Tyttöharjoituskouluun suunniteltiin nuorakiikkuja, vinoja kiipeämistankoja, hypin lautoja, koripallotelineitä, punnerruspuita sekä kelkkamäki, ja poikaharjoituskouluun taas pylväskaruselleja, hypin lautoja, punnerruspuita, seiväshyppytelineitä, pilkkaan heittolajitelma, 5 kg painoinen kuula sekä kelkkamäki.
Leikkikentät eivät jääneet ainoastaan seminaarien harjoituskouluihin, vaan 1920-luvulla niitä alettiin suunnitella myös esimerkiksi Helsinkiin ja Turkuun. Pääsääntöisesti kenttiä kaavailtiin koulujen pihoille jo olemassa olevien urheilukenttien yhteyteen. Näin ne olisivat samalla myös urheiluseurojen käytössä, jolloin myös erilaisten avustusten saaminen rakentamista varten helpottuisi. Myös ero leikin ja liikunnan välillä kapenisi tällaisen järjestelyn myötä.
Leikkikentät alkoivat saada jalansijaa ja vakiintuivatkin suurimpien kaupunkien katukuvaan 1920–1930-luvuilla, mutta vielä varsin vaatimattomin puittein. Leikkikenttien varsinainen kehitys lähti nousuun vasta sotien jälkeen suurten ikäluokkien myötä. Lapset tarvitsivat turvallista tilaa temmeltää, kun kerrostalolähiöt alkoivat vallata asuinalaa. Helsingissä ensimmäinen leikkikenttäkomitea asetettiin vuonna 1950 ja leikkikentät kunnallistettiin 1951.
Lappset on omalta osaltaan vienyt leikin ja liikunnan yhdistävää ajatusta eteenpäin jo 1970-luvulta lähtien. Rakentamisessa oli silloin vallalla ajatus eri ikäryhmien eriyttämisestä omille alueilleen, jolloin leikki- ja liikuntapaikat olivat erillään. Lappsetissa nähtiin kuitenkin toisin. Alueiden eriyttämisen sijaan ne piti yhdistää ja saada näin myös eri sukupolvet kohtaamaan. Tässä olivat avainasemassa kaavoitus ja hyvä suunnittelu. Kun leikki- ja liikuntapaikkoja rakennettiin oikeisiin paikkoihin ja sinne sopivin välinen, leikki ja liikunta yhdistyivät kuin itsestään. Ja mikä sen parempaa kuin alue, jossa lapset saattoivat leikkiä samalla kun isovanhemmat pitivät omaa kuntoaan yllä heitä vahtiessaan.
Anni Collan pohti jo yli sata vuotta sitten leikin ja liikunnan auttavan myös älyllisessä kehityksessä. Leikki- ja liikuntapaikkoja tuotiin koulujen yhteyteen, jolloin opetusta voitiin viedä luokkahuoneista pihan puolelle. Tätä samaa ajatusta jalosti myös Lappset 2000-luvun taitteessa SmartUS-hankkeessa, jossa matemaattisia tehtäviä ratkottiin tolppia koskettamalla – ensimmäisenä juuri koulujen pihoilla.
Lappset on 2000-luvulla kytkenyt teknologiaa yhä vahvemmin leikki- ja liikuntavälineisiin, jolloin niillä on entistä paremmin saatu motivoitua lapsia sekä aikuisia leikin ja liikunnan maailmaan. Välineet saattavat haastaa käyttäjänsä ongelmanratkaisukykyä, tarkkuutta tai rytmitajua. Jo yli sata vuotta sitten kyti ajatus siitä, että liikunnan kautta opitaan myös muita elämässä tarvittavia taitoja ja siihen Lappset tarjoaa välineitä yhä edelleen.
Teemu Vuorenpää
Lähteet:
Anni Collanin arkisto: Muistiinpanoja Amerikan opintomatkaltaan v. 1914; Jyväskylän seminaariopettajakunnan pöytäkirja 22.1.1915; Leikkikenttäehdotus Raunistulaan 22.3.1920.
https://historia.hel.fi/fi/ilmiot/kaupunkikulttuuri-ennen-ja-nyt/leikkikentat-ja-leikkipuistot
Risto Ikäheimon haastattelu 14.10.2021
Hannu Ylinenpään haastattelu 1.10.2021