Neljä juhlallisiin saketteihin sonnustautunutta herraa marssi kaupunginjohtaja Erik von Frenckellin johdolla Ruotsin työnantajaliiton talon kuumanhikiseen kokoushuoneeseen 19.6.1947. Heillä oli kolme varttia aikaa vakuuttaa Kansainvälisen olympiakomitean jäsenet myöntämään vuoden 1952 olympiakisat Helsingille. Edellä olivat jo esiintyneet Amsterdam ja Detroit, vuoroaan odottivat Minneapolis ja Los Angeles sekä seuraavana päivänä vielä Philadelphia ja Chicago. KOK:n äänestystulosta odotettiin Suomessa henkeä pidätellen. Vähiten hermostunut oli von Frenckell, joka oli hyvin perillä tilanteesta.
Ensiaskeleet
Ajatus Suomesta olympialaisten isäntämaana virisi 1920-luvun loistavan kisamenestyksen myötä. Suomalaisurheilijat voittivat Antwerpenissä 1920 viisitoista kultamitalia kilpaillessaan ensi kertaa oman lippunsa alla, ja KOK:n suomalaisjäsen Ernst Krogius ilmoitti vuonna 1921 järjestön puheenjohtajalle Pierre de Coubertinille Helsingin olevan halukas järjestämään jo seuraavat kisat 1924. Stadionia Suomen pääkaupungissa ei tosin vielä ollut, mutta rahankeruu sellaisen rakentamiseksi oli laitettu vireille. Aika ei kuitenkaan ollut vielä kypsä: kisat myönnettiin suuremmille maille vuoteen 1932 asti, ja stadionhanke nuupahti, kun osakepääomaa ei saatu kokoon.
Erik von Frenckell ei kuitenkaan luovuttanut. Saksassa diplomi-insinööriksi opiskellut aristokraattinen liikemies toimi monialaisesti talouselämässä, mutta eniten häntä kiinnostivat yhteiskunnan ja urheilun johtotehtävät. Vuonna 1915 von Frenckell oli rakennuttanut Töölön Pallokentän, ja 1918 hänet oli valittu Suomen Palloliiton puheenjohtajaksi. Olympiakisoihin von Frenckell oli ensi kerran tutustunut häämatkallaan Tukholmassa 1912. Helsingin olympiahankkeesta ja stadionin rakentamisesta hän otti itselleen elämäntehtävän. Ruotsalaisen kansanpuolueen oikeata laitaa edustanut von Frenckell ei politiikassa juuri kerännyt ystäviä, mutta Helsingin kaupunginhallinnossa hän hankkiutui tärkeisiin asemiin, vuonna 1931 kiinteistöasioista vastaavaksi apulaiskaupunginjohtajaksi ja 1940 rahatoimenjohtajaksi.
Von Frenckellin johdolla perustettiin 1927 Stadion-säätiö, johon mukaan tulivat Helsingin kaupunki ja maan keskeiset liikuntajärjestöt mukaan lukien Työväen Urheiluliitto, joka toimi olympiakuvioiden ulkopuolella. Rakennustöihin pääseminen kesti kuitenkin pitkään: ensimmäiset puut kaadettiin Töölön Tivolinmäellä vasta 12.2.1934. Krogius lähetti KOK:lle koemielessä hakemuksen vuoden 1936 kisoista, mutta todellinen tähtäin asetettiin vuoteen 1940.
Tappio Tokiolle
KOK:n oli määrä äänestää vuoden 1940 olympiaisännästä kokouksessaan Oslossa helmikuussa 1935. Helsinki oli yksi 11 ehdokkaasta, mutta ennakkosuosikkeja olivat Rooma ja Tokio. Italia ja Japani olivat 1930-luvun maailmanpolitiikan häirikköjä, nousevia suurvaltoja, jotka halusivat käyttää urheilua kansainvälisen asemansa kohottamiseen. Pari viikkoa ennen Oslon kokousta Italia ilmoitti yllättäen luopuvansa kilvasta Tokion hyväksi ja siirtävänsä Rooman hakemuksen vuodelle 1944. Diktaattori Mussolinin päätöksen taustalla lienee ollut salainen sopimus, jonka seurauksena Japani luopui vastustamasta Italian suunnittelemaa hyökkäystä Etiopiaan.
Kansainvälisen olympiakomitean puheenjohtaja, belgialainen kreivi Henri de Baillet-Latour närkästyi kuitenkin poliitikkojen puuttumisesta hakukilpaan niin että siirsi äänestyksen vuodella eteenpäin Berliinin kisojen yhteyteen 1936. Muiden kaupunkien luovuttua ehdokkaiksi jäivät vain Tokio ja Helsinki.
Suomalaiset lähtivät hakukilpaan toiveikkaina, olihan Helsinki nyt ainoa eurooppalainen kandidaatti. Tämä asetelma kääntyi kuitenkin Helsinkiä vastaan. Baillet-Latour kannatti Tokiota koska piti tärkeänä olympialiikkeen laajentumista länsimaisen kulttuuripiirin ulkopuolelle. Kreivi vieraili Japanissa maaliskuussa 1936 ihastuen lisää maahan ja sen moderneihin urheilulaitoksiin. Tasapuolisuuden vuoksi hän kävi kesäkuussa myös Suomessa. Baillet-Latourille esiteltiin kolmen päivän ajan parasta mitä urheilu-Suomella oli tarjota. Seurue veneili Helsingin saaristossa, lensi kauniin järvimaiseman yli Kuopioon – mistä korkea vieras sai matkaevääksi kalakukon – saunoi Vierumäen urheiluopistolla, tutustui Lahden hyppyrimäkeen ja palasi lopuksi Helsinkiin, jossa kreivi sai muurata tulevan stadionin peruskiven. Suomalaisten palkaksi jäivät kohteliaat kehut. KOK:n äänestyksessä Berliinissä 31.7.1936 Helsinki voitti paikalla olevien jäsenten äänet 27–20, mutta lopputulokseksi tuli tappio 27–36 etupäässä Euroopan ulkopuolelta tulleiden postiäänten mentyä kaikki Tokiolle. Vääryytenä Suomessa pidettiin erityisesti sitä, että häviö tuli ”vähäpätöisten urheilumaiden” äänillä.
Kaksi kuumeista vuotta
Tappion ei annettu masentaa. Ernst Krogius ilmoitti KOK:lle Helsingin hakevan seuraavaksi vuoden 1944 kisoja. Stadionin avajaisjuhlia vietettiin 12.6.1938, vaikka takasuoran katsomo oli vielä rakentamatta. Samaan aikaan tihkui huhuja Tokion vaikeuksista. Japani oli 1937 aloittanut sodan Kiinaa vastaan, ja taistelujen pitkittyminen vei resursseja olympiavalmisteluilta. KOK torjui vaatimukset kisojen siirtämisestä, mutta teki Suomen suuntaan vaivihkaa tunnusteluja. Erik von Frenckell tarttui taas asiaan innolla ja hankki Helsingin kaupungilta ja Suomen Olympiakomitealta suostumukset vuoden 1940 kisojen ottamisesta vastaan, mikäli Tokio niistä luopuisi.
Heinäkuun alussa 1938 tapahtumat etenivät nopeasti: Japanin sotilaspiirien painostuksesta maan hallitus kehotti 7.7. Tokiota luopumaan kisoista. Tokion järjestelykomitea teki virallisen luopumispäätöksen 16. heinäkuuta. KOK:n puheenjohtaja Baillet-Latour lähetti 18.7. Helsingille virallisen tarjouksen vuoden 1940 kisojen järjestämisestä, ja Helsingin kaupunginhallitus vastasi seuraavana päivänä sähkeellä myöntävästi.
Toimeen tartuttiin ripeästi, olihan järjestelyihin aikaa vain kaksi vuotta. Tärkeän roolin olympiavalmisteluissa otti punamultahallituksen sisäministeri Urho Kekkonen, joka oli myös Suomen Urheiluliiton ja Suomen Olympiakomitean puheenjohtaja. Kekkosen luottomiehinä järjestelykomitean puheenjohtajaksi tuli J.W. Rangell ja pääsihteeriksi V.A.M. Karikoski. Molemmissa valinnoissa syrjäytettiin Erik von Frenckell, jota pidettiin liian oikeistolaisena ja omavaltaisena. Rangell vei myös von Frenckellin himoitseman paikan KOK:n toisena suomalaisjäsenenä. Kekkonen teki töitä Työväen Urheiluliiton sitouttamiseksi projektiin: kotiolympiakisoihin 1940 olikin ensi kerran määrä osallistua myös TUL:n urheilijoiden.
Olympiastadion rakennettiin valmiiksi ja varustettiin puisin lisäkatsomoin, jotka nostivat katsojakapasiteetin yli 60 000:een. Uimastadionin, Velodromin ja Soutustadionin sekä Laakson ja Ruskeasuon ratsastusareenoiden rakennustyöt käynnistettiin ja saatettiin hyvään vauhtiin. Käpylään nousi Olympiakylä majoittamaan arviolta 4000 kilpailijaa huoltojoukkoineen. Kesän 1939 kääntyessä lopuilleen järjestelyt etenivät hyvin aikataulussa, ja pääsylippujakin oli myyty ennakkoon 400 000 kappaletta.
Helsingin olympiakisat 1940 hautautuivat kuitenkin sodan alle. Saksan hyökkäys Puolaan 1.9.1939 käynnisti eurooppalaisen suursodan, mutta puolueettomaksi julistautunut Suomi päätti jatkaa kisavalmisteluja. Kuoliniskua ei antanut vielä 30.11.1939 alkanut talvisotakaan, vaikka kaikki toimet keskeytettiin, kun väkeä ja voimavaroja tarvittiin toisilla rintamilla. Kisojen pitäminen kävi lopullisesti mahdottomaksi, kun Saksan hyökkäys Tanskaan ja Norjaan 9.4.1940 katkaisi liikenneyhteydet länsivalloista Suomeen. Järjestelytoimikunta ja Suomen Olympiakomitea tekivät 23.4.1940 yksimielisen päätöksen luopua kisoista. KOK:lle lähetetyssä viestissä toivottiin, että Suomi saisi järjestää ensimmäiset sodanjälkeiset olympiakisat.
Uusi lähtö
Sodan jalkoihin jäivät myös vuoden 1944 olympiakisat, jotka oli määrä pitää Lontoossa. Maailmansodan voittajavallan pääkaupunki sai niitten sijaan järjestettäväkseen ensimmäiset rauhanajan kisat 1948, joten suomalaisten oli käännettävä katseet vuoteen 1952. KOK:n oli määrä äänestää asiasta Tukholman-kokouksessaan kesäkuussa 1947.
Erik von Frenckell otti Helsingin hakemushankkeen taas johtoonsa eikä enää päästänyt lankoja käsistään. Poissa kuvioista olivat hänen vanhat vastapelurinsa: Urho Kekkonen oli väistymässä urheilun johtotehtävistä ja muutoinkin poliittisessa vastatuulessa jouduttuaan oikeusministerinä hoitamaan sotasyyllisyysjuttuja. Yksi rangaistuista oli sodan aikana pääministerinä toiminut J.W. Rangell, joka istui kuusivuotista vankilatuomiota. Olympiahankkeelle oli saatava mahdollisimman laaja poliittinen kannatus. Avainasemassa oli Työväen Urheiluliitto, jonka joukkovoima oli sodan jälkeen suuresti kasvanut. TUL:n ja porvarillisen SVUL:n yhteiselo rakoili vähän väliä, mutta von Frenckell sai olympiahakemukselle myös vasemmiston tuen aina kommunisteja myöten.
Von Frenckell neuvotteli 7.–8.3.1947 Tukholmassa ja sai lupauksen, että Ruotsi luopuu omasta kisahakemuksestaan ja siirtyy tukemaan Helsinkiä, mikäli Suomi vahvistaa hakemuksensa 26.4. mennessä. Sitten tulikin kiire. SVUL:n ja TUL:n sopimusneuvottelut olivat pahasti jumissa, mutta kun von Frenckell uhkasi riidan vaarantavan olympiaunelman, liitot sopivat 27.3. linnarauhasta ja yhteisestä esiintymisestä kisahankkeen takana. Ratkaisevat kokoukset pidettiin aivan ruotsalaisten ilmoittaman takarajan alla. Valtioneuvosto päätti 23.4. myöntää olympiakisoille tarvittavan tappiotakuun äänin 10–3. Päätös kiikutettiin samana iltana kokoontuneeseen Helsingin kaupunginvaltuustoon, joka hyväksyi virallisen hakemuksen lähettämisen KOK:lle. Vastustusta tuli lähinnä vain von Frenckellin omasta puolueesta RKP:stä, jonka piirissä hänellä oli paljon vihamiehiä.
Tehtävä Tukholmassa
Tukholman luovuttua kilvasta Helsingin vastaehdokkaiksi jäi viisi Yhdysvaltain kaupunkia sekä Amsterdam. Suomen lehdistössä maalailtiin kuvaa epätasaisesta taistelusta, jossa Helsingin Daavidin aseina amerikkalaisia goljatteja vastaan olivat vain Suomen loistava urheilumenneisyys ja vetoaminen KOK:n ”kunniavelkaan” hyvittää vuoden 1940 kisojen menettäminen. Todellisuudessa Helsingin kädessä oli kaikki valtit, minkä monia äänestäjiä tavannut von Frenckell hyvin tiesi.
Maailmansodan päättymisestä oli kesällä 1947 vasta kaksi vuotta, suuri osa Eurooppaa oli raunioina, matkustaminen oli vaivalloista ja valuuttaa kaikkialla niukasti saatavilla. Kallis kisamatka Amerikkaan ei houkutellut eurooppalaista urheiluväkeä, kun asioiden paranemisesta viidessäkään vuodessa ei ollut takeita. Kun viisi amerikkalaiskaupunkia lisäksi kilpaili toisiaan vastaan, mikään niistä ei noussut selkeästi toistensa edelle. Eurooppalaisehdokkaista uskottavampi oli Helsinki, joka oli säilynyt sodasta vähin aineellisin vaurioin. Useat kisojen suorituspaikoistakin olivat jo vuoden 1940 kisaprojektin jäljiltä miltei valmiina.
Suomen epävarma ulkopoliittinen tilanne antoi aseita Helsingin kilpailijoille. Maata painosti yhä Neuvostoliiton johtama valvontakomissio, ja Suomen peloteltiin vuoteen 1952 mennessä seuraavan Itä-Euroopan maita kommunismin tielle. Tämäkin argumentti kääntyi lopulta Helsingin eduksi. Olympiaisännyys antaisi Suomelle maailmanlaajuista näkyvyyttä, joka voisi auttaa maata pysymään rautaesiripun läntisellä puolella. Helsinki oli hyvä vaihtoehto myös niille KOK:n jäsenille, jotka halusivat tuoda Neuvostoliiton mukaan olympialiikkeeseen: venäläiset lähettäisivät urheilijansa varmasti mieluummin puolueettomaan naapurimaahan kuin Yhdysvaltoihin.
Ratkaiseva tekijä oli kuitenkin länsinaapurin tuki. Vauras ja puolueeton Ruotsi olisi ollut vuoden 1947 tilanteessa ylivoimainen isäntämaakandidaatti. Oman ehdokkuuden sijasta Ruotsi ryhtyi tukemaan Helsinkiä kesäkisojen ja Osloa samalla kertaa myönnettyjen talvikisojen 1952 isännäksi, ja strategia onnistui täydellisesti. Ruotsalaisilla oli paljon vaikutusvaltaa olympialiikkeessä, ja Tukholman kokousisännät tekivät kestitysten lomassa hartiavoimin töitä naapurimaidensa hyväksi. Äänestyspäivän alla maan johtava urheilulehti Idrottsbladet julkaisi etusivullaan englanninkielisen vetoomuksen KOK:lle: ”Don’t let northern Europe down these critical years! Give Finland Olympiad 1952!” Viimeisen sinetin oli lyönyt KOK:n ruotsalainen puheenjohtaja J. Sigfrid Edström, jota ei yleensä pidetty Suomen ystävänä. Helsinki oli hävinnyt vuoden 1940 kisat Tokiolle postiäänin, mutta niitä ei Edströmin määräyksestä enää hyväksytty. Vuoden 1952 isännästä saivat äänestää vain Tukholmaan saapuneet KOK:n jäsenet, mikä varmisti eurooppalaisen enemmistön.
Riemuvoitto
Von Frenckell kertoi mielellään, että ratkaisevan vaikutuksen arvonsa tunteviin KOK:n herroihin tekivät saketit, joihin hän määräsi Helsingin edustajat TUL:n puheenjohtajaa Olavi Suvantoa myöten pukeutumaan hakemuksen virallisessa esittelyssä. Suurempi teho varmastikin oli hänen puheensa höysteenä näyttämällään tilastolla, joka todisti Amerikassa pidettyjen kisojen osanottajamäärien jääneen aina pienemmäksi kuin Euroopassa pidettyjen kisojen. Valitsemalla Helsingin KOK siis saisi suuremmat kisat. Tässä von Frenckell pelasi kaksilla korteilla, sillä Suomessa hän oli korostanut kisojen mittakaavan supistamista ja kustannusten karsimista. Helsingin majoituskapasiteetin von Frenckell kehui riittävän kyllä, odotettiinhan alkamassa oleviin SVUL:n Suurkisoihin hänen mukaansa sataatuhatta kisavierasta.
Äänestäviä KOK:n jäseniä oli 28, joten voittoon tarvittiin 15 ääntä. Ensimmäisellä kierroksella Helsinki sai 14, Minneapolis 4, Los Angeles 4, Amsterdam 3, Detroit 2, Chicago yhden ja Philadelphia nolla ääntä. Toisen kierroksen äänimäärät olivat: Helsinki 15, Minneapolis 5, Los Angeles 5 ja Amsterdam 3. Paljon on pohdittu sitä, kuka antoi Helsingille ratkaisevan lisä-äänen: ehdokkaina on mainittu ainakin islantilainen Benedikt Waage ja vanha Suomen tuttu, chicagolainen Avery Brundage. Asialla ei juuri liene merkitystä, sillä jossain vaiheessa Amsterdamin kolme ääntä olisivat varmastikin siirtyneet Helsingille.
Helsingin valtuuskunta oli niin luottavainen, että oli pyytänyt lupaa asentaa radiolähetysaseman istuntosaliin suoraa uutislähetystä varten. Tähän ei KOK suostunut, koska kellekään hakijalle ei haluttu myöntää erikoisetuja. Voittouutinen herätti riemua juhannuksen viettoon valmistautuvassa Suomessa ja löi leimansa myös SVUL:n Suurkisoihin, joihin saapui valtavasti urheiluväkeä, jos nyt ei sentään von Frenckellin lupaamaa sataatuhatta. Valmisteluihin päästiin käsiksi vasta juhlien jälkeen, mutta aikaahan oli viisi vuotta.
Vesa Tikander