1924 – PARIISIN KUTSU

Urheilevan maailman huomio kiinnittyi vuonna 1924 Ranskaan. Tapahtumat käynnistyivät jo tammikuussa talvikisoilla Chamonix’n alppikylässä. VIII olympiadin kisat avattiin juhlallisesti 5.7.1924, ja päättäjäisiä vietettiin 29. heinäkuuta. Kaikkiaan Pariisin olympiakisoihin osallistui 3257 urheilijaa 44 eri maasta, ennätyslukemia molemmat. Parhaan ja pisimmän muiston Pariisin kisat 1924 jättivät Suomelle.

Paronin viimeinen unelma

Pariisin kisoissa olympialiike palasi syntysijoilleen. Kansainvälinen olympiakomitea (KOK) oli perustettu ranskalaisen paroni Pierre de Coubertinin johdolla Pariisin Sorbonnen yliopistossa pidetyssä kongressissa vuonna 1894. Paronin ajatuksena oli järjestää ensimmäiset olympiakisat juuri Pariisissa, mutta kreikkalaiset ehtivät edelle, ja avaus tapahtuikin Ateenassa 1896. Ranskalaisten vuoro tuli seuraavaksi, mutta vuosisadan vaihteen tapahtumat jättivät Coubertinille katkeran muiston. Pariisi isännöi vuonna 1900 suurta maailmannäyttelyä, jonka ohjelmaan kuului myös laaja valikoima urheilukilpailuja. Coubertinin ystävineen edustama konservatiivinen suuntaus oli jäänyt tappiolle Ranskan poliittisissa kamppailuissa, ja maailmannäyttelyä johtaneet tasavaltalaiset piirit suhtautuivat paronin ideoihin nuivasti. Pariisin olympiakisat 1900 nivottiin lopulta maailmannäyttelyn urheiluohjelmaan niin tiukasti, että ne katosivat miltei täysin näkyvistä.

Olympiakisat nousivat vakaalle pohjalle vasta Lontoossa 1908. Tukholman kisat 1912 olivat niin suuri menestys, että olympialiike säilyi hengissä 1914–18 riehuneen maailmansodan yli. Ensimmäiset sodanjälkeiset kisat saatiin järjestettyä Belgian Antwerpenissä 1920. Seuraavat Coubertin päätti junailla Pariisille. KOK äänesti vuoden 1924 kisaisännästä Lausannen kongressissaan kesäkuussa 1921. Paroni vetosi valitsijoihin henkilökohtaisesti: hän kertoi eroavansa piakkoin KOK:n puheenjohtajan paikalta ja toivoi näkevänsä vielä kerran ”oikeat” olympiakisat kotikaupungissaan. Pariisin kanssa kilpailleelle Amsterdamille voitaisiin samalla myöntää seuraavat kisat. Pakettiratkaisu sai taakseen enemmistön: KOK päätti äänin 14–4 myöntää kisat Pariisille 1924 ja Amsterdamille 1928. Rooman ehdokkuutta ajaneet italialaiset marssivat protestina ulos kokouksesta.

Rauhoittuva maailma

Ranska oli valtavin uhrauksin ja liittolaistensa avulla selviytynyt voittajana maailmansodasta. Se oli 1920-luvulla manner-Euroopan johtava poliittinen voimatekijä ja suurvalta, joka hallitsi maailman toiseksi laajinta siirtomaaimperiumia. Taiteen ja kulttuurin saralla Ranskan ja Pariisin vetovoima ulottui kaikkialle läntiseen maailmaan. Muiden sodasta kärsineiden Euroopan maiden tavoin Ranska oli kuitenkin velkaantunut Yhdysvalloille. Velkoja ja jälleenrakennuksen kustannuksia peitettiin sodan hävinneelle Saksalle sälytetyillä tähtitieteellisillä sotakorvauksilla. Näiden karhuamisen tehostamiseksi Ranska oli 1923 miehittänyt Ruhrin teollisuusalueen Versaillesin rauhansopimuksen vastaisesti. Tämä katkeroitti Ranskan ja Saksan välejä entisestään ja aiheutti Saksassa hyperinflaation ja poliittisia kapinoita. Erästä näistä johtanut Adolf Hitler istui vuonna 1924 vankilassa punomassa uusia juonia.

Eurooppa oli viimein asettumassa rauhallisempiin aikoihin miltei 10 vuotta kestäneiden sotien ja mullistusten jälkeen. Viimeisenä selkkauksena oli päättynyt Turkin ja Kreikan välinen sota vuonna 1923. Ranskassa pidettiin toukokuussa 1924 vaalit, jotka toivat tappion Raymond Poincarén johtamalle oikeistohallitukselle. Uusi pääministeri Édouard Herriot johti keskustahallitusta, joka suhtautui sovinnollisemmin Saksan korvauskysymykseen. Samalla vaihtui presidentti: pitkälti seremonialliseen virkaan astui Gaston Doumergue, jonka ensimmäisiä työtehtäviä oli Pariisin olympiakisojen avaaminen.

Askel vasemmalle oli otettu myös Kanaalin pohjoispuolella, jossa oli vuoden alussa noussut valtaan maan ensimmäinen työväenpuolueen hallitus Ramsay MacDonaldin johdolla. Ranska ja Britannia olivat johtavat voimat Kansainliitossa, jonka oli määrä estää uusien sotien puhkeaminen. Maailmanvallankumouksella uhannut Neuvostoliittokin pyrki normalisoimaan suhteitaan länteen; Lenin oli kuollut tammikuussa 1924, ja seuraajakamppailu oli parhaillaan käynnissä. Rauhanhäiritsijäksi oli kuitenkin ilmaantunut Italian diktaattoriksi 1922 noussut Benito Mussolini, jonka johtama fascistiliike sai jäljittelijöitä useissa Euroopan maissa. Yhdysvallat pysytteli erossa Euroopan kiistoista keskittyen nauttimaan vauraudestaan. Republikaanipresidentti Calvin Coolidge tavoitteli vuoden 1924 vaaleissa uutta kautta hyvin toivein.

Maailmansodan häviäjävaltiot oli suljettu Antwerpenin kisoista 1920. Itävalta, Unkari ja Turkki kutsuttiin mukaan Pariisiin, mutta Saksa ei saanut isäntämaalta edelleenkään armoa, vaikka Coubertin olisi sallinut senkin jo palata kisoihin. Ruhrin miehityksen kiristämässä tilanteessa saksalaiset olisivat tuskin halunneetkaan kilpailla Ranskassa. Pariisin kisoihin osallistuivat näin kaikki sen ajan varteenotettavat urheilumaat lukuun ottamatta Saksaa ja Neuvostoliittoa. Kiinakin oli mukana avajaismarssissa, mutta jätti itse kilpailut väliin.

Pariisi valmistautuu

Ranskan maine suurvaltana edellytti näyttävää olympiastadionia, jollainen Pariisista puuttui. Suunnitelmat Parc des Princesin tai Stade Pershingin paikalle rakennettavasta 100 000 katsojan areenasta jouduttiin kuitenkin hylkäämään Pariisin kaupunginvaltuuston kiristettyä rahahanoja. Lopulta kisajärjestäjien oli hyväksyttävä suurseura Racing Clubin tarjous omistamansa Colombesin esikaupunkistadionin ehostamisesta olympiakelpoiseksi. Vastineeksi seuralle luvattiin 50 %:n osuus kisojen lipputuloista. Kaupunkialueen laitamalle 10 kilometrin päähän Pariisin keskustasta nousi 60 000 henkeä vetävä areena, joka isännöi yleisurheilun lisäksi voimistelua, ratsastusta ja palloilufinaaleita. Stadionin vierelle rakennettiin tenniskentät ja tilat miekkailua varten. Alueen kylkeen pystytettiin urheilijoiden olympiakylä, ensimmäinen laatuaan. Puuparakkimajoitus ei kuitenkaan houkutellut kaikkia joukkueita, ei Suomeakaan.

Kisojen toiseksi suurin rakennusinvestointi oli kaupungin itälaidalle valmistunut uimastadion (Piscine des Tourelles). Painia, nyrkkeilyä, ja painonnostoa varten oli käytettävissä yksi Euroopan kuuluisimmista urheiluhalleista, Eiffel-tornin lähellä sijainnut Vélodrome d’Hiver. Olympiakisojen ratapyöräily järjestettiin Vincennesin velodromilla kuten vuonna 1900. Soutajat ja jollapurjehtijat kilpailivat Seine-joella. Kauempana Pariisista ratkottiin mitaleita ammunnassa (Reims ja Châlons) ja isoissa purjehdusluokissa (Le Havre). Kilpailutapahtumat käynnistyivät jo tammi-helmikuussa 1924 talvilajeilla Chamonix’n alppikylässä. Pohjoismaiden vastustuksen vuoksi näitä ei virallisesti voitu kutsua olympiakilpailuiksi, mutta kisajärjestäjät tekivät parhaansa peittääkseen eron. Jälkikäteen Chamonix’n kisat onkin tunnustettu ensimmäisiksi olympialaisiksi talvikisoiksi.   

Olympiakisojen lajivalikoimaa oli virtaviivaistettu karsimalla kilpailuja varsinkin ammunnasta, purjehduksesta ja ratsastuksesta sekä poistamalla ohjelmasta jousiammunta ja maahockey. Merkittävä uudistus oli se, että tuomaroinnista vastuun kantoivat kansainväliset lajiliitot, eivät enää isäntämaan omat voimat. Tarkoituksena oli vähentää kiistoja ja lieventää kansallisia ristiriitoja – missä ei suinkaan aina onnistuttu. Naisille oli Pariisissa tarjolla kilpailuja vain uintilajeissa, tenniksessä ja miekkailussa. Paroni Coubertin ei tunnetusti ollut naisurheilun ystävä. Ranskalaisen Alice Milliat’n perustama naisten urheilun maailmanliitto oli järjestänyt vuodesta 1921 alkaen naisten omia ”olympiakisoja”. Tämä ärsytti Coubertinia siinä määrin, että naisten yleisurheilu pääsi olympiakisojen ohjelmaan vasta 1928, kun paroni oli väistynyt KOK:n johdosta.

Maailman pienin suurvalta

Olot olivat vakiintuneet myös Suomessa. Tarton rauha oli solmittu 1920 ja itärajalla kärhämöity viimeksi vuonna 1922. Sisäisesti tasavaltaa vahvistivat oppivelvollisuuslaki (1921), asevelvollisuuslaki (1922), kielilaki (1922) ja köyhälle maalaisväestölle omia tiloja takaava asutuslaki eli Lex Kallio (1924). Voimassa oli myös kieltolaki, jonka vaikutuksista oltiin kahta mieltä: alkoholin salakuljetus ja -käyttö rapautti yleistä lainkuuliaisuutta. Vuoden 1918 sisällissodan arvet olivat vielä karheita. Sovintoa rakentamaan pyrkinyt presidentti K. J. Ståhlberg sai rankkaa kritiikkiä jyrkkää linjaa hävinneitä kohtaan vaatineelta oikeistolta. Kommunististen kansanedustajien pidätys vuonna 1923 johti eduskunnan hajottamiseen, ja keväällä 1924 pidetyt uudet vaalit vahvistivat oikeiston kannatusta. Vaalien jälkeen muodostettiin Lauri Ingmanin johtama porvarillinen enemmistöhallitus.

Suomi eli vielä maasta ja metsästä. Yli 85 % väestöstä asui maaseudulla ja yli 80 % viennistä koostui puunjalostustuotteista. Rautatie- ja maantieverkostoa oltiin kehittämässä; automobiileja oli koko maassa vain parisen tuhatta, mutta määrä oli nopeassa kasvussa. Vuonna 1923 oli perustettu Suomen ensimmäinen lentoyhtiö, Aero Oy. Yleisin tapa matkustaa ulkomaille oli silti yhä höyrylaiva.    

Suomen kovinta kansainvälistä valuuttaa oli urheilumaine. Suomalaisurheilijat olivat voittaneet Antwerpenin olympiakisoissa 15 kultaa, 10 hopeaa ja 9 pronssia. Kansojen välisessä kilpailussa edelle olivat sijoittuneet vain Yhdysvallat ja Ruotsi, yleisurheilussa ainoastaan USA. Seuranneen olympiadin aikana mainetta oli parhaiten pitänyt yllä Paavo Nurmi, joka oli juossut maailmanennätykset kaikilla matkoilla maililta 10 000 metrille. Antwerpenissa loistaneet suomalaisheittäjät ja painijat olivat myös säilyttäneet kovan kuntonsa. Menestystä oli tullut kosolti myös hiihdossa ja pikaluistelussa, vaikka vertailua voitiin tehdä vain Pohjoismaiden kesken. Urheilun ansiosta Suomi oli ”maailman pienin suurvalta” tai ”suurin pienvalta”, ainakin suomalaisten omasta mielestä. 

Saksan sulkeminen Antwerpenin olympiakisoista 1920 oli nostattanut Suomessa vaatimuksia solidaarisuusboikotista, olihan Saksa esittänyt merkittävää roolia Suomen itsenäistymisessä. Pariisista saapunut kutsu ei enää herättänyt vastustusta, vaikka Saksa jätettiin yhä kisojen ulkopuolelle. Ranska ei ollut urheilevalle Suomelle vieras maa: Jean Bouin oli ollut Hannes Kolehmaisen kovin vastustaja Tukholmassa 1912 ja Joseph Guillemot oli lyönyt Paavo Nurmen Antwerpenin 5000 metrillä. Ranska oli ollut myös Suomen ensimmäinen yleisurheilun maaotteluvastustaja: maat olivat kohdanneet Pariisissa 1922 ja Helsingissä 1923. Suomalaistähdet olivat haluttuja vetonauloja ranskalaisten urheiluseurojen järjestämissä kilpailuissa, vaikka amatööriaikaa virallisesti elettiinkin. Nurmi oli voittanut Stade de Colombesilla arvostetun Prix Roosevelt -kilpailun 3 maililla 1921 ja 1922 sekä kilpaillut Pariisissa ja Lyonissa 1923.

Rahasta ei pulaa

Suomen valtio heltyi myöntämään Pariisin-matkaa varten 750 000 markkaa Suomen Olympiakomitean anottua miljoonaa. Loput hankittiin kansalaisilta ja liikemaailmalta. Tämä onnistui yli odotusten: olympiakomitean ja SVUL:n keräykset tuottivat yhteensä 250 000 markan ylijäämän. Karttuisa oli myös amerikansuomalaisten järjestämä keräys. Intoon tempautumatta jätti vain Työväen Urheiluliitto, joka boikotoi ”porvarillisia” olympiakisoja. TUL:n urheilijoiden tavoitteeksi asetettiin vuonna 1925 Frankfurtissa järjestettävät ensimmäiset työläisolympialaiset.

Onnistuneen varainhankinnan ansiosta suomalaisten ei tarvinnut valita halvinta. Suomen Olympiakomitean puheenjohtaja Ernst Krogius hylkäsi järjestäjien tarjoaman parakkimajoituksen ja ryhtyi etsimään parempia vaihtoehtoja pariisilaisina asiamiehinään varakonsuli Kaarlo Brusiin ja tuttavansa Vladimir von Etter. Herrojen välityksellä löytyikin neljä mukavaa huvilaa Bois-Colombesin kaupunginosasta parin kilometrin säteellä stadionista. Päämajan pihamaalle rakettiin vieläpä suomalainen sauna.

Suomea edusti Pariisin olympiakilpailuissa yhteensä 120 urheilijaa, miehiä kaikki tyynni. Suurimman osaston muodostivat yleisurheilijat (52) ja painijat (24). Lisäksi matkaan lähti ampujia, voimistelijoita, uimareita ja uimahyppääjiä, pyöräilijöitä, tennispelaajia, viisiottelijoita sekä yksi ratsastaja ja yksi purjehtija. Jalkapalloilijoiden ja nyrkkeilijöiden ylle Suomen Olympiakomitea veti viivan todettuaan menestysmahdollisuudet vähäisiksi.

Esimakua menestyksestä oli saatu tammi-helmikuussa pidetyissä Chamonix’n talvikisoissa, joissa Suomi oli voittanut 11 mitalia: kolme kultaa voittaneen pikaluistelija Clas Thunbergin kotiinpaluuta oli juhlittu Helsingissä tuhansien ihmisten voimin. Tuhatpäiset väkijoukot saattelivat matkaan myös Pariisiin lähtevät suomalaisurheilijat. Ensimmäinen osasto nousi 26.5. Helsingin rautatieasemalla Turun-pikajunaan jatkaakseen iltalaivalla Tukholmaan. Jälkimmäinen joukko astui kolme päivää myöhemmin höyrylaiva Ariadneen, jonka määränpää oli Stettin.

Lähtölaskentaa

Pariisin olympiakilpailut käynnistyivät jo 4.5.1924 rugbylla. Kisat saivat heti alussa ikävän särön, kun ranskalaisyleisö ei sulattanut oman joukkueensa tappiota USA:lle. Ennen virallisia avajaisia ehdittiin pelata myös jalkapalloturnaus ja aloittaa ammunta. Lennart Hannelius oli jo avannut Suomen mitalitilin pronssilla kaksintaistelupistoolilla. Palkinnot oli jaettu myös olympialaisissa taidekilpailuissa, jotka olivat paroni Coubertinin lempilapsi. Suomikin osallistui yhdellä taideteoksella: Klaus Uuno Suomelan näytelmä Milo, olympian sankari ei saavuttanut kirjallisuuskilpailun palkintoraadin suosiota.

Olympiakisojen avajaisissa Stade de Colombesilla 5.7.1924 vallitsi lämmin kesäsää. Areenalle saapuivat 45 maan joukkueet ranskankielisessä aakkosjärjestyksessä ensimmäisenä Etelä-Afrikka ja viimeisenä Jugoslavia. Suomen joukkue esiintyi hellesäihin sopivissa valkoisissa asusteissa. Siniristilippua kantoi jämerästi kiekonheiton olympiavoittaja Elmer Niklander. Heti Suomen jäljessä marssi kaksi muuta urheilun suurvaltaa: Ranska ja Iso-Britannia. Presidentti Doumergue julisti kisat avatuiksi, minkä jälkeen yleisurheilija ja maailmansodan lentäjäsankari Géo André vannoi olympiavalan käsi kohotettuna ”olympialaiseen tervehdykseen”.

Seuraavana päivänä alkoivat yleisurheilukilpailut ja Suomen kultajuhlat.