SANKARIEN KOTIINPALUU
Suomi saavutti Pariisin olympiakisoissa 1924 ennätysmäiset 37 mitalia, joista 17 tuli yleisurheilusta ja 16 painista. Kisojen alkuviikkoina järjestetty ammunta tuotti kolme mitalia: Lennart Hannelius laukoi pronssia kaksintaistelupistoolilla, Konrad Huber ampui henkilökohtaisen hopean haulikolla, ja haulikon joukkuekilpailusta saaliina oli pronssi. Kisojen yllättävin suomalaismitali oli Hans Dittmarin pronssi jollapurjehduksessa.
Pariisista kotiin palaavia olympiasankareita juhlittiin perusteellisesti. Yleisurheilijat ja painijat saapuivat Helsinkiin kolmessa erässä, jotka kaikki saivat samanlaisen riemukkaan vastaanoton. Laivarannasta urheilijat istutettiin automobiileihin ja kuljetettiin väkijoukkojen hurratessa halki Helsingin katujen. Ariadne-laivalla 18.7. saapuneen ensimmäisen erän juhlituimpia tähtiä olivat Ville Ritola, Albin Stenroos ja vanhasta muistista Hannes Kolehmainen. Paavo Nurmi saapui Rügen-aluksella 21.7. seurassaan painin olympiavoittajat. Kahden ensimmäisen erän sankarit komennettiin takaisin satamaan vastaanottamaan viimeistä erää, joka saapui Ariadnella 25. heinäkuuta. Juhlapuheita ja torvisoittoa seurasi kolmas autoparaati, johon ottivat osaa kaikki. Ohjelma jatkui hallituksen kahvitarjoilulla, jota isännöinyt pääministeri Lauri Ingman kertoi puheessaan, että valtio teettää Paavo Nurmesta pronssisen muotokuvan.
Seuraavaksi sankarit kuljetettiin Töölön Pallokentälle, jossa vaihdettiin urheilutamineet ylle ja marssittiin Suomen lipun jäljessä kymmentuhatpäisen yleisöjoukon eteen. Opetusministeri Kukkosen juhlapuheen jälkeen presidentti Ståhlbergin tytär seppelöi mitalistit, minkä jälkeen yleisurheilijat juoksivat Paavo Nurmen johdolla kunniakierroksen kentän ympäri. Ilta jatkui Ranskan suurlähettilään teekutsuilla ja päättyi kansalaisillallisille Uudelle Ylioppilastalolle, jossa kuunneltiin vielä lisää puheita. Helsingin Sanomat raportoi päivän juhlapuheet sanasta sanaan kunnes väsyi noin kahdeksannen puhujan jälkeen:
”Illalliset kestivät myöhäiseen yöhön, laulun, soiton ja puheiden vaihdellessa.”
JÄLKIJOUKON SAAVUTUKSET
Juhlista puuttuivat itse mitalit, jotka jaettiin vasta kisojen päättäjäisissä. Suomalaisten pääjoukon lähdettyä kotimaahan olympiakisat jatkuivat näet vielä parin viikon ajan lajeilla, joissa Suomella ei juuri ollut menestysodotuksia. Paavo Nurmen poistuttua kisakaupungista kansainvälinen lehdistö käänsi katseensa uintiareenalle ja kolme kultaa kauhoneeseen Johnny Weissmulleriin. Suomen Uimaliitto oli lähettänyt Pariisiin kahdeksan hengen joukkueen, jonka paras saavutus oli Hannes Kärkkäisen yhdeksäs sija kerrosuimahypyissä. Antwerpenissä olympiapronssia uinut Arvo Aaltonen ei edennyt 200 metrin rintauinnissa alkueriä pitemmälle. Kisojen päästadionin Stade de Colombesin valtasivat yleisurheilijoiden jälkeen voimistelijat. Kilpailumuotona oli ensi kertaa eurooppalainen telinevoimistelu, jonka harrastaminen oli Suomessa vielä alkutekijöissään. Suomi sijoittui joukkuekilpailussa seitsemänneksi päihittäen vain Luxemburgin. Henkilökohtaisen moniottelun paras suomalainen oli Jaakko Kunnas sijalla 51. Olympiakisoihin osallistui myös neljä suomalaista tennispelaajaa, jotka hävisivät kaikki ottelunsa ja jokaisen pelaamansa erän.
Kisojen loppupäivien paras suomalaissaavutus oli luutnantti Henrik Avellanin viides sija nykyaikaisessa viisiottelussa, joka oli tuolloin sotilaille varattu laji. Maantiepyöräilyn aika-ajoon 188 kilometrin matkalle starttasi neljä suomalaista, joista maaliin selviytyi kolme. Ainoa keskeyttänyt oli Anton Collin, joka oli talvella kokenut saman kohtalon Chamonix’n kisojen 50 kilometrin hiihdossa; vuonna 1922 Collin oli voittanut ensimmäisenä suomalaishiihtäjänä Holmenkollenin 50 kilometrin kilpailun. Viimeisenä suomalaisena Pariisin kisoissa 1924 esiintyi luutnantti Lars Ehrnrooth, jonka suoritus kenttäratsastuksessa päättyi keskeytykseen maasto-osuudella.
HILJAINEN PÄÄTÖS
Pariisin olympiakisojen päättäjäiset olivat sata vuotta sitten vaatimaton tapahtuma. Viimeisen esteratsastuskilpailun päätyttyä 27.7.1924 stadionille katettiin palkintopöytä. Mieskuoron laulaessa areenalle astelivat Pariisissa yhä oleskelevat olympiaurheilijat, joita ei ollut kovin monta – kuten ei katsojiakaan. Suomesta paikalla oli ilmeisesti vain kolme henkilöä. Konsuli Mauno Nordberg nouti paroni Coubertinin ojentaman painavan paketin, joka sisälsi kaikki suomalaisurheilijoiden voittamat mitalit. Suomen lippua kantoi majuri Lennart Hannelius, joka oli kisojen alkupäivinä saavuttanut pronssin pistooliammunnassa ja jäänyt Pariisiin suorittamaan jotain sotilastehtävää. Toimittaja Yrjö Halme kirjasi tapahtumat ylös syksyllä ilmestyvää kirjaansa varten.
Puolalaiset nostivat metelin, kun heidät oli unohdettu palkintojenjaossa: Puola oli saavuttanut mitaleita vasta viimeisenä kisapäivänä, mihin isännät eivät olleet lainkaan varautuneet. Muutoin seremoniat vietiin läpi vakiintunein tavoin. Coubertin julisti kisat päättyneiksi, olympialippu laskettiin salosta ja sotilaspoikien kuoro esitti Kreikan, Ranskan ja seuraavan kisaisännän Alankomaiden kansallislaulut. Yleisöstä piti ääntä Halmeen mukaan vain eräs innostunut ranskalainen, joka yritti virittää hurraahuudon olympiakomitealle, mutta ei saanut ketään mukaansa. Innostunut ei näkemästään Halmekaan:
”Ja jättämättä jälkeensä minkäänlaista tunnelmaa, päätettiin olympialaisten kisain päättäjäisjuhlallisuudet samaan tapaan kuin kaikki muutkin kilpailut olympialaisten aikana – ihmiset tulvailivat stadionilta ja riitelivät autopaikoista.”
YHTEENTÖRMÄYKSIÄ
Pariisin kisat 1924 tekivät olympialaisista ensi kertaa todella maailmanlaajuisen ilmiön. Uutiset Paavo Nurmen ja Johnny Weissmullerin uroteoista levisivät maapallon kaikkiin kolkkiin sanomalehdissä, sähkeitse ja ensi kertaa myös radion välityksellä. Oman leimansa kisoihin löi ranskalaisyleisön kansallisinto, joka herkästi läikähti yli. Katsojien hampaisiin joutuivat niin amerikkalaiset rugbyssa, britit nyrkkeilyssä, italialaiset miekkailussa kuin skandinaavit painissakin. Välikohtaukset ja kalabaliikit herättivät pahennusta ulkomaiden lehdistössä. Ankarinta kritiikkiä Pariisin kisat saivat urheilumaailman oppimestareina itseään pitäneiltä briteiltä ja ruotsalaisilta. Osaltaan kyse oli kulttuurien yhteentörmäyksestä: ”latinalainen” intohimo ja meteli eivät pohjoismaisen katsannon mukaan kuuluneet urheilukatsomoon.
Vuoden 1924 olympiakisat eivät näin juuri edistäneet kansojen välistä yhteisymmärrystä, mistä paroni Coubertin oli pahoillaan. Hän piti ennen kisoja antamansa lupauksen ja luopui KOK:n puheenjohtajuudesta 1925. Olympialiikkeen tulevaisuus oli joka tapauksessa turvattu: seuraavat kisat oli luvattu Amsterdamille 1928 ja Los Angelesille 1932. Toiveita herätti myös kansainvälinen tilanne Pariisin kisojen jälkimainingeissa. Ranska, Britannia ja Saksa sopivat elokuussa 1924 Saksan sotakorvausvelkojen maksuaikataulusta, mikä johti Ranskan ja Saksan suhteiden paranemiseen. Olympiakisoihin Saksa palasi Amsterdamissa 1928. Euroopalla oli edessään kokonainen olympiadi rauhan ja talouskasvun aikaa.
PARIISISTA KOHTI PARIISIA
Suomi sijoittui Pariisin olympiakisojen mitalitaulukossa toiseksi edellään vain Yhdysvallat. Taidekilpailujen mukaan lukien Ranska tosin meni Suomen edelle, mutta niiden mitaleita ei laskettu muualla kuin Ranskassa. Kansallisesta itseihailusta tuli milteipä urheilulaji lehtien julkaistessa ulkomaisia artikkeleita, joissa ylistettiin suomalaisia urheilijoita ja heidän kotimaataan. Huomiotta ei jätetty sitä, että Ruotsi oli menestynyt Pariisissa erityisen huonosti voittaen vain neljä kultaa Suomen 14:ta vastaan.
Juhlatunnelmaa varjosti kuitenkin aavistus, että lakipiste oli nyt saavutettu. Pariisin suurmenestys oli ollut pitkälti kahden poikkeusyksilön ansiota. Lisäksi oli jo tiedossa, että suomalaisten kultamitalilajit maastojuoksu, joukkuejuoksu ja viisiottelu poistetaan olympiaohjelmasta. Lisää huonoja uutisia saatiin 1925, kun Kansainvälinen painiliitto päätti jatkossa sallia arvokisoissa vain yhden painijan maata ja sarjaa kohden. Haastajiksi Suomen vahvoissa lajeissa nousi uusia maita, kuten Saksa, Unkari, Italia ja Japani. Amsterdamissa 1928 Suomen mitalimäärä laski kahdellatoista 25:een, mikä oli pitkän alamäen alkuliuku.
Harvinainen soraääni keskellä menestysjuhlia kuului Tahko Pihkalalle. Vuonna 1927 Pihkalan johtama SVUL:n urheilujaosto päätti, että Suomi ei osallistu Amsterdamin olympiakisojen yleisurheiluun. Näin säästyneet rahat olisi käytettävä tavallisten kansalaisten urheiluharrastuksen edistämiseen ja esimerkiksi urheilukenttien rakentamiseen. Nykystrategisin termein oli siis siirrettävä painopiste huippu-urheilumenestyksen tuottamisesta liikunnallisen elämäntavan edistämiseen sekä laadukkaan seura- ja järjestötoiminnan edellytysten parantamiseen. Järkyttynyt yleisöreaktio pakotti SVUL:n pyörtämään päätöksen hyvin nopeasti. Sadan vuoden perspektiivillä Tahkon linja taisi kuitenkin voittaa.
