1.6.2021

Missä kuljimme kerran

  • Blogi

Hiki pisaroi kentälle, nurmelle, Tervanevalle, tunturin jäkälikölle, kosken kuohuihin, parketille, asfaltille, hiekkatekonurmelle ja tatamille. Ihminen liikkuu mitä moninaisimmissa paikoissa, toisinaan kilpaa ja joskus kansanterveyden kukoistukseksi. Useimmin kuitenkin omaksi ilokseen, päästäkseen töihin tai sieltä pois.

Suomalainen liikuntapaikkarakentaminen virisi 1800-luvulla. Voimistelusalit, uimalaitokset ja pienet kentät alkoivat muovata tapojamme liikkua. Lisäksi aktiivinen yhdistystoiminta merkitsi monenlaisten järjestötalojen rakentumista, ja näihin taloihin kuului useimmiten sali, missä kokoonnuttiin, parannettiin maailmaa, laulettiin, ryypättiin ja joskus myös liikuttiin.

Erilaiset rakennetut tilat muodostavat merkittävän kehyksen sille, miten ja milloin me liikumme, sillä esimerkiksi seinät ja kalenterivuorot tekevät toiminnalle konkreettiset rajat. Joissain merkittävissä liikuntapaikoissa tällaisia rajoja ei ole. Nykypäivänä Suomen käytetyin liikuntatila onkin yllättävä ja toisaalta ilmiselvä: kevyen liikenteen väylä.

Pyöräilijöitä Merikannontiellä. Kuva Jan Alanco, HKM.

Liikuntakulttuurissa on tiukasti rajattuja tiloja hersyvämpi puoli: liikunta paikoissa, joita ei ole rakennettu liikuntaa varten. Näitä tiloja löytyy kaikkialta ympäriltämme. Ihmiset haastavat kykyjään varsin yllättävissä ympäristöissä ja erityisen luovilla tavoilla. Näitä lajeja yhdistää useimmiten ajatus siitä, että olosuhteet otetaan vastaan sellaisena kuin ne ovat, eikä niitä juuri muokata ja standardoida suoritusta tai saavutusta varten.

Joillekin tämä lajikirjo näyttäytyy elämysurheiluna ja toisille extreme-urheiluna. Tällaiset nimitykset ovat osaltaan perinteisten lajien vähättelyä, sillä elämys syntyy lopulta yksilön omasta kokemuksesta. Rakennettujen liikuntapaikkojen ulkopuolinen maailma tarjoaa ympäristönä jotain yllättävää ja ainutlaatuista, mitä standardoitu suorituspaikka ei. Tästä syystä ympäristöä hyödyntävissä lajeissa yhdistetään suorituksia usein valokuvaamiseen ja videotuotantoon. Kuvaukselliset taustat ja inspiroivat taidot tuovat monelle ”elämysurheilijalle” leivän pöytään. Ja näitä lajeja riittää.

Laskuvarjohyppääjä heittäytyy lentokoneesta taivaalle ilman riepoteltavaksi ja roikkuu lopulta ohuiden narujen varassa, muttei sentään hiuskarvan varassa. Hyppääjällä on käytössä kaksi varjoa: päävarjo ja varavarjo, joka auttaa yllättävissä tilanteissa. Lajin selvästi vaarallisemmassa muodossa, base-hypyssä uhmataan painovoimaa vielä uskaliaammin, sillä useissa paikoissa pitää tarkalleen tietää, miten milläkin hetkellä tulee toimia. Käytännössä varavarjon käyttöön ei useimmissa kohteissa ole aikaa. Base-hyppy onkin esimerkiksi kaupunkiympäristössä käytännössä laitonta toimintaa mutta silti suosittua Youtube-materiaalia, kuten alla oleva esitys Tampereelta näyttää.

Jos varjolla tullaan korkealta ja kovaa alas, niin vuorikiipeilijä haluaa nousta niin ylös kuin kiivettävää riittää. Mount Everestille, maailman korkeimmalle huipulle, kapuaminen on kuitenkin muuttunut maailman vaarallisimmaksi tavaksi jonottaa.

Kiipeilijöitä Mount Everestillä 2019. Kuva Nirmal Purja, Project Possible.

Alkuperäinen tutkimusretkeilyn hohto on kaikonnut, kun yksi jos toinen pyrkii maailman huipulle šerpojen opastamana ja kantajien avustamana mutta liian usein vaillinaisella valmistautumisella ja ymmärryksellä riskeistä. Kolmesti Everestin huipulle kiivennyt Veikka Gustafsson kiteytti muuttuneen kiipeilykulttuurin terävästi Helsingin Sanomille: ”Jokaisen pitäisi itse oivaltaa, ettei se ole järkevä paikka.”

Maailmalla riittää yhä tuntemattomia reittejä ja huippuja, joille nouseminen vaatii äärimmäisen huolellisen valmistautumisen ja uskalluksen heittäytyä tuntemattomaan kohtaamista. Pienemmillä vuorilla kiipeillään myös ilman erityisempiä varusteita. Kiipeilijäkulkuriksi voi kutsua boulderoija Nalle Hukkataivalta, joka tunnustelee seinämiä eri puolilta maailmaa. Yhdeksi vaativimmista reiteistä osoittautui siirtolohkare Loviisassa, jonka päälle Hukkataival nousi 725:llä yrityksellä, ja antoi reitille osuvan nimen: Burden of Dreams.

Anna Liina Laitinen näyttää tässä samanhenkistä toimintaa hieman valoisammassa tunnelmassa:

Myös vapaalaskijat kiipeävät huipuille mutta eri syystä kuin vuorikiipeilijät. Antti Autin kaltaisilla löytöretkeilijöillä mielessä on jo kiinnostavin ja kokeellisin reitti alas, pöllähtävin puuterilumi, satumaiset maisemat ja syvä kunnioitus vyöryvää lunta kohtaan. Autti oli alkujaan enemmän kilpalaskija, joka voitti ensimmäisenä ei-yhdysvaltalaisena X-Gamesin halfpipe-kilpailun vuonna 2005. Jatkuva kilpaileminen jäi sivuun, kun Autti koki muut asiat tärkeämmäksi:

”Uskallan ehkä väittää: se, että jätin menemättä Vancouverin olympialaisiin ja lähdin tekemään vapaalaskua täysillä ja siitä videoita, on saattanut luoda ihmisille mahdollisuuden nähdä näitä paikkoja kuten Pyhätunturia tai Pohjois-Ruotsia ja Pohjois-Norjaa eri tavalla. Ihmiset ovat kenties meidän videoiden kautta nähneet näissä paikoissa uutta potentiaalia. En tiedä olisiko sitä tapahtunut, jos en olisi lähtenyt tekemään kuvauksia ihan täysillä,” Autti kommentoi Arctic Lights -videoprojektinsa yhteydessä.

Yksi 2000-luvun trendilajeista on ollut vuorijuoksu, jonka suurtapahtumat ovat houkutelleet väkeä suosittujen kaupunkimaratonien tapaan. Kaupunkilaiset hakeutuvat asfaltilta luonnon pariin, minne reitti on merkattu lähinnä väliaikaisin opastein polkujen risteyksiin. Maailman parhaat polku- ja vuorijuoksijat tekevät asioita, joita ei ajateltu mahdolliseksi. Esimerkiksi espanjalainen Kílian Jornet ei juokse vain vuorilla vaan myös vuorille. Jornet on tehnyt ennätykset nopeimmissa huipulla käymisissä esimerkiksi Euroopassa Mont Blancille ja Matterhornille sekä lähennellyt nopeinta nousua Mt. Everestille. Ja monen perinteisen vuorikiipeilijän mielestä tietysti väärällä tavalla, koska varustus on ollut jopa vaarallisen kevyt.

Vuorenharjanteilla juokseminen on nykypäivän Gopro-kameroilla tallennettuna lähes henkeäsalpaavaa katseltavaa, mutta kaiken mahdollisen polkujuoksussa voittaneelle Jornetille arkipäivää. Monille suomalaisille jo Ryläyksen ylittäminen Vaarojen maratonilla tarjoaa aivan riittävästi haastetta ja elämystä. Suomessa laji tunnetaan polkujuoksuna, sillä vuoria meiltä ei juuri löydy.

Osa ihmisistä kulkee vuorilla ja poluilla myös maastopyörillä. Suomessa tunnetuimpia tapahtumia on Tahko MTB, jolla kolutaan Tahkomäen ja Kinahmin polkuverkostot. Esimerkiksi Helsingin keskuspuistossa on helppo havaita, että vaikka maastopyöräilyä varten ei varsinaisesti tarvitse rakentaa mitään, niin pyörät kyllä kuluttavat heikoista poluista varsin vahvan version kohtuullisen nopeasti. Kunnostetut polut ja kosteikot ylittävät pitkospuut voi siis nähdä myös liikuntapaikkarakentamisena, vaikka osa poluista muodostuu spontaanisti. Raja rakennetun ja rakentamattoman liikuntapaikan välissä on joskus häilyvä.

Suomalaisessa liikuntakulttuurissa pinta-alaltaan kattavin liikuntapaikka lienee suunnistuskartta. Valtaosa metsämaastosta etenkin Etelä-Suomessa on jossain vaiheessa kartoitettu suunnistustarkoituksiin ja jotkut osat useaan kertaan. Suunnistus perehdyttää rastien etsijät ympäristöihin, joihin muuten erehtyisivät lähinnä satunnaiset thaimaalaiset marjanpoimijat ja harvakseltaan metsäkonekuljettajat. Suomalainen metsämaa onkin valtaosaltaan ihmisen muovaamaa, vaikka moni ajattelee kuiskailevien kuusikoiden ja humisevien hongistojen olevan lähes luonnontilaisia.

Tanskalainen huippusuunnistaja Søren Bobach löysi metsästä myös harvoin kohdattavan ystävän:

Selkeämmin ihmisen kädenjäljen ymmärtää kaupunkiympäristössä, jossa rakennettua tilaa ottavat haltuunsa useiden eri lajien harrastajat. Katukiveyksiä ylittävät skeittaajat, skoottaajat ja parkour-taiturit hyödyntävät kaupunkitilaa tavoilla, joita vain harva arkkitehti on huomioinut saati toivonut. Skeittaus on lopulta myös muovannut kaupunkisuunnittelua, sillä kaiteita ja kiveyksiä on joissain paikoissa muokattu niin, ettei niitä pysty hyödyntämään. Joskus myös sattuu, kuten seuraava Arto Saaren videopartti näyttää.

Jos Helsingin skeittikulttuuri kiinnostaa, niin tämä kartta johtaa jäljille. Aloittaa kannattaa Suvilahden tee-se-itse-puistosta, josta on kehkeytynyt lopulta ihan ajatuksella rakennettu liikuntapaikka: HELride SkateMap

Myös vesi tarjoaa monivivahteisen ympäristön vuodenajasta ja virtauksen voimasta riippuen. Sisämaassa lukuisat järvet ja raikkaat kosket tarjoavat sopivan tasoisia haasteita esimerkiksi melojille. Kalastus nähtiin merkittävänä osana urheilukulttuuria etenkin 1800–1900-lukujen vaihteessa mutta nykypäivänä Urheiluruutu ei perho- tai pilkkikisoja juuri huomioi. Lainelautailu ja koskimelonta ovat esimerkkejä lajeista, joissa Suomessa on pienehköt mutta sitä innokkaammat harrastajapiirit. Lainelautailu vain on siitä haastavaa, että kelien puolesta se onnistuu lähinnä myrskyisällä säällä. Suomalaisella ja kalifornialaisella surffauksella on vain vähän yhdistäviä tekijöitä.

Suomen soiset vedet eivät tarjoa sukeltajille useinkaan kiinnostavaa näkyvyyttä. Tästä syystä esimerkiksi Montolan entinen kalkkikaivos vetää puoleensa vedenalaisesta tutkimusretkeilystä kiinnostuneita, sillä se on poikkeuksellisen kirkasvetinen. Sukeltamisessa jopa 200 metrin syvyyteen on omat suuret riskinsä. Sukellus Montolaan on jäänyt usealle sukeltajalle viimeiseksi.

Vaikka monia edelläolevista harrasteista ja ammateista yhdistää huomattavat riskit loukkaantumisista ja jopa hengenvaarallisuudesta, on hyvä muistaa, että riskinotto on hallittua. Kun eri lajien urheilijoita haastattelee, korostuu keskusteluissa nimenomaan huolellinen valmistautuminen sekä omien kykyjen ymmärtäminen. Kun tekee asioita, joita osaa, ja välineillä, jotka tuntee, voi keskittyä nauttimaan matkasta ja kokea elämyksiä.

Urheilumuseon päänäyttelyssä edellä kuvattu lajikirjo hallitsee parvea. Tervetuloa tutustumaan!

Kalle Rantala