Urheilusankaruus Urheilumuseon päänäyttelyssä
Päänäyttelymme keskitilaa hallitseva teema oli näyttelysuunnittelun näkökulmasta samaan aikaan helpoin ja vaikein: urheilusankaruus. Kuinka suunnitella sisällöt teemaan niin, ettei näyttely toistaisi ummehtuneita kliseitä tai nostaisi jalustalle liiaksi olympiavoittajamiehiä, joille sankaruus takavuosikymmeninä pedattiin? Kuinka kuvata sankaruuden pysyvät ja muuttuvat elementit? Mitä ylipäänsä tarkoittaa urheilusankaruus?
Yhdessä rajallisen kokoisessa näyttelytilassa on tietysti mahdotonta vastata kaikkiin perustavaa laatua oleviin kysymyksiin, mikä ei onneksi ole museonäyttelyn tarkoituskaan. Esinevalinnoilla ja tilan suunnittelulla halusimme korostaa sankaruuden moninaisuutta Suomen urheiluhistoriassa ja herätellä kävijää pohtimaan sankaruuden muutosta sekä sen rakennuspalikoita. Tärkein tavoite oli luoda elämyksellinen, audiovisuaalisesti vaikuttava kokonaisuus, joka välittäisi urheiluun olennaisesti kuuluvien tunteiden koko kirjon.
Sankaruus-tilan visuaalista ilmettä määrittää videotaiteilija Janne Aholan 12 metriä leveä teos suurista suomalaisista urheiluhetkistä ja -sankareista 1900-luvun alusta 2000-luvulle. Tilaan valitut esineet jäsenneltiin pöytä- ja seinävitriineihin osin urheilulajien ja osin urheilijoiden ominaisuuksien mukaan. Esimerkiksi yllä olevan kuvan pöytävitriineihin valittiin esineitä, jotka ilmentävät kestävyyttä, voimaa ja nopeutta. Tämä mahdollisti eri lajien esineiden yhdistelyn samassa vitriinissä kiehtovalla tavalla.
Urheilusankaruuden alkuhämärä
Ensimmäiset urheilusankarit syttyivät autonomisen Suomen viimeisinä ja itsenäisen Suomen ensimmäisinä vuosina. Urheilulehdistöä ja radiota hallussaan pitänyt suomenkielinen eliitti loi Tahko Pihkalan ja Martti Jukolan johdolla tähtiurheilijoista suomalaisen ”rodun” esikuvallisia edustajia. Parasta ainesta olivat voimakkaat ja kestävät, maaseudulla kasvaneet yksilölajien miestähdet: kestävyysjuoksijat, painijat, keihäänheittäjät.
Urheilijan persoona hukutettiin kansalliseen sankarimyyttiin, johon mahtui ainoastaan valkoista Suomea kilpakentillä sotureiden tavoin puolustaneita miehiä. Ulkopuolelle jätettiin esimerkiksi naiset ja Työväen Urheiluliiton (TUL) urheilijat, jotka tosin toivotettiin avosylin valkoisen Suomen lipun alle, jos he sinne olivat valmiita loikkaamaan.
Ensimmäinen suomalainen urheilusankari oli Tukholmassa 1912 kolme olympiakultaa voittanut kestävyysjuoksija Hannes Kolehmainen. Urheiluhistorioitsija Jouko Kokkonen luonnehtii teoksessaan Suomalainen liikuntakulttuuri – juuret, nykyisyys ja muutossuunnat (2015) suomenkielisen sivistyneistön luoneen Kolehmaisesta ”runebergiläis-topeliaanisen” sankarihahmon. Suurjuoksijasta tuli urheilun vastine kansallisen heräämisen aikana 1800-luvun lopulla nousseille henkisen sivistyksen ja taiteen jättiläisille.
Jakautuneessa maassa toiselle osapuolelle sankari oli toiselle petturi. Voi Hannes, minkä teit! parkaistiin TUL:ssä Kolehmaisen lähdettyä yllättäen Antwerpenin olympialaisiin 1920 ja vakiinnutettuaan siellä maratonvoiton ansiosta asemansa suomalaisen urheilun supertähtenä. Kuvassa Kolehmainen (oik.) ja Viron Jüri Lossmann Antwerpenin olympialaisten 1920 maratonkilvan jälkeen. Kuva: Urheilumuseo
Sankaruuden hintana olivat uhraukset, joita 1920–1930-luvuilla korostettiin menestyksen edellytyksenä niin urheilussa kuin muilla elämänalueilla. Harva urheilija suoritti kansallisen tehtävän pyyteettömämmin kuin painija Taavi Tamminen, joka suostuteltiin kansakunnan edun vuoksi häviämään Antwerpenin olympialaisten kevyensarjan finaalin tarkoituksella Emil Väreelle, jotta Suomelle saataisiin yhden sijaan kaksi kirkkainta mitalia. Tamminen vaikeni tapahtumista ja salassa saamastaan olympiakultamitalista 39 vuoden ajan. Tammisen tarinaan ja kokoelmiimme kuuluvaan kultamitaliin voit tutustua muun muassa minuuttiopastuksessamme YouTubessa.
Hannes Kolehmaisen perillisen Paavo Nurmen sankaruudessa korostui modernisoituvan Suomen konemainen suorituskyky. ”Järjestelmällisyys muutti juoksijan arvoitukselliseksi yli-ihmiseksi, joka maksoi saavutuksistaan kalliin hinnan”, kuvaa Jouko Kokkonen Suomen liikuntakulttuuri-teoksessaan. Nurmen sankaruus kiteytyy näyttelyssämme esillä olevassa sekuntikellossa, jota yksioikoinen ja päämäärätietoinen Nurmi kantoi kilpailuissa usein kädessään tarkkaillessaan etukäteen suunnittelemansa vauhdinjaon toteutumista.
Uhraukset korostivat sankaruutta myös sotien jälkeen. Vielä paljon Taavi Tammista suuremman uhrauksen koki ratamoottoripyöräilijä Jarno Saarinen, joka kuoli traagisesti uransa huipulla Monzan radalla sattuneessa onnettomuudessa 1973. Saarisen kohtalo oli aikalaisille sukupolvikokemus, joka jätti tähän päivään saakka kestäneen muistijäljen. Näyttelyssämme esillä on Saarisen ajohaalari ja kypärä, MM-mitaleita sekä voittopokaali Daytonan 200 mailin kisasta, jonka hän ensimmäisenä eurooppalaisena kuskina voitti maaliskuussa 1973 – vain kaksi kuukautta ennen kuolemaansa.
Kansainvälisen kilpailun kiristyttyä Suomen voittamat olympiakultamitalit vähenivät, ja sankareiksi alkoivat kelvata myös himmeämmän mitalin saaneet. Toisinaan sankaruus syntyi juuri tappion kautta. Vain voittajat muistetaan, kuuluu tunnettu sanonta, mutta joskus häviäjät muistetaan itse asiassa paremmin. Esimerkiksi käyköön Juha Miedon legendaarinen sadasosasekunnin tappio Thomas Wassbergille 15 kilometrin hiihdossa Lake Placidin olympialaisissa 1980. Oli ”Mietaa” tosin voittajakin, mistä osoituksena näyttelyymme päässeet punaiset Fischer-merkkiset sukset (yllä olevassa kuvassa taka-alalla oikealla) Innsbruckin olympialaisten 1976 voittoisasta viestihiihdosta.
Jos aiemmin urheilusankarin luonteenpiirteillä ja yksityiselämällä ei ollut merkitystä sankaruuden rakentumisessa, 1980-luvulta lähtien juuri persoona on määritellyt, kenestä tulee raskaansarjan, kenestä keskisarjan, kenestä kevyensarjan sankari. Matti Nykänen ja Lasse Virén voittivat kumpikin neljä olympiakultamitalia, mutta kansanperinteessämme toisella heistä on toista selvästi korkeampi sija.
Torijuhlien muutos ja pysyvyys
Urheilusankaruuden, urheilun ja koko Suomen iso muutossuuntaus on siirtymä maaseudun yksinäisistä korvenraivaajista ja kaskenpolttajista jälkiteollisen ajan urbaaneiksi tiimipelaajiksi. Sankaruuden kuva on samalla monimuotoistunut. Näyttelyssämme nyt esillä olevista urheilijoista Mikael Saleva, Leo-Pekka Tähti ja Eva Wahlström eivät olisi olleet mukana 1940-luvulla, 1970-luvulla eivätkä välttämättä 1990-luvullakaan rakennetussa Urheilumuseon näyttelyssä.
Sankaruuden ytimessä on urheilun ainutlaatuinen kyky nostattaa erilaisissa ihmisissä samanlaisia tunteita. Yhdessä koetut menestyksen ja pettymysten hetket luovat tilapäisiä tai pysyvämpiä yhteisöjä ihmisjoukoista, joilla ei ole välttämättä juuri mitään yhteistä toistensa kanssa. Näyttelymme sankaruustilan ajallisen kaaren lopussa korostuvatkin torijuhlia inspiroineet suuret voitot jääkiekossa ja nyttemmin myös jalkapallossa 1990-2000-luvuilla.
Torijuhlien pitkä perinne kiteyttää urheilusankaruuden muutoksen ja jatkuvuuden. Vuonna 1920 Helsingin Kauppatorilla suuret kansanjoukot juhlivat Antwerpenin olympialaisissa kultamitaleita niittänyttä, taustaltaan melko yhtenäistä yksilöurheilijoiden joukkoa. 99 vuotta myöhemmin samalla torilla juhlittiin kahdesti. Toukokuussa 2019 juhlille antoi aiheen kolmas jääkiekon maailmanmestaruus ja marraskuussa ensi kertaa karsinnoista jalkapallon arvokisoihin selvinnyt miesten jalkapallomaajoukkue.
Sata vuotta sitten jääkiekon ja jalkapallon aiheuttamia kansanjuhlia ei olisi edes voinut syntyä. Jääkiekkoa ei vielä ollut pelattu Suomessa, eikä jalkapallon arvokisoissa pelaamista nähty sen paremmin juhlimisen kuin osallistumisenkaan arvoisena. Suomi jättäytyi kustannussyistä pois 1920-luvun olympialaisten jalkapalloturnauksista ja päätyi samaan myös ensimmäisten jalkapallon MM-kisojen 1930 kohdalla, vaikka mukaan olisi päässyt ilmoittautumalla. Sankarit ja unelmat muuttuvat, tunteet eivät.
Jouni Lavikainen