Hiljainen itätuuli levitti savua Vienan Karjalan palavilta rahkasoilta aina Päijänteelle saakka elokuussa 1920. Samalla Suomen voitokas olympiajoukkue marssi Euroopassa kohti kotimaata. Reitti ei ollut suora, vaan tie vei ensin Belgiasta Berliiniin ja Pariisiin.
Saksalaisten mieliksi Berliiniin sovittu kilpa oli kädenojennus maalle, joka oli maailmansodan syyllisenä suljettu olympia-areenoilta. Suomalaiset kokivat syvää kiitollisuutta Saksaa kohtaan keväästä 1918, jolloin Saksan joukkojen maihinnousu oli auttanut valkoisia voittoon. Saksalaiset olivat myös kannattaneet Suomen osallistumista Antwerpenin olympiakisoihin, eivätkä toivoneet suomalaisten boikotoivan olympiakisoja.
Maailmansodan aiheuttamat epävakaisuudet olivat yhä läsnä Euroopassa eikä olympiarauhasta ollut kuin haaveita. Puolan ja Neuvosto-Venäjän välillä käytiin verisiä taisteluita vielä elokuun lopussa 1920 Puolan itärajan asettelusta. Puna-armeija oli saartanut Varsovan, mutta puolalaiset onnistuivat ratkaisevassa vastahyökkäyksessä, ja sota rauhoittui syksyn aikana.
Epävakaiseen Saksaan matkasivat yleisurheilijat ja osa painijoista, sillä olympiakisojen vapaapainikilpailut olivat edelleen kesken. Joissain lähteissä Kansainvälisiksi olympialaisiksi kisoiksi nimettyyn saksalaiskilpaan osallistui urheilijoita myös Espanjasta, Norjasta ja Virosta.
Saksalaisetkaan eivät olisi suomalaisten olympiamenestykseen vaikuttaneet, sillä suomalaiset voittivat Berliinissä kaikki yleisurheilulajit, joihin asettivat kilpailijan. Paitsi 400 metrin juoksussa ”Erkka” Wilén oli vasta toinen. Berliinin painikilpailuista Helsingin Sanomat raportoi yhdellä lauseella:
”Painijat olivat ylivoimaisia”
Mielenkiintoisimman näytteen suomalaisten suorituskyvystä tarjoilivat olympiamaratonista toipunut Hannes Kolehmainen ja Antwerpenissa tähtiurheilijaksi kasvanut Paavo Nurmi Teutonia-urheiluseuran järjestämissä kisoissa muutamaa päivää myöhemmin. Suomalaiset suurjuoksijat saavuttivat kahdestaan puolen tunnin viestinjuoksun uuden maailmanennätyksen 11 030 metriä.
Vielä aiemmissa Berliinin kisoissa Hannes joutui keskeyttämään, joten muutama lisäpäivä turistina oli hellinyt lihaksia. Berliner Tageblatt raportoi suomalaisten tulokseksi jopa 11 800 metriä, mikä vaikuttaa epärealistiselta jopa suomalaissankareille. Toiseksi kilpailussa tuli Charlottenburgin joukkue, joka jäi 10 900 metriin, ja kolmanneksi Suomen Tatu Kolehmainen ja Ilmari Vesamaa 10 860 metrin tuloksella.
Palkinnoksi suorituksestaan Kolehmainen ja Nurmi saivat valtakunnanpresidentti Friedrich Ebertin kiertopalkinnon. Ebert oli itseasiassa Saksan ensimmäinen presidentti (1919–1925), jonka hallinto oli joutunut tukahduttamaan vuonna 1920 jo kaksi vallankaappausyritystä (Kappin vallankaappaus ja Ruhrin punaisen armeijan kapina). Aivan rauhallista maailmansodan jälkeinen aika ei ollut Saksassakaan.
Berliinin kilpailujen ohella muutama suomalainen yleisurheilija ehti myös Münchenin lihapatojen äärelle. Menestystä tuli, mutta tulostaso oli vaisu. Kentällä kun oli vettä nilkkoja myöten.
Eikä tässä vielä kaikki Euroopan matkailu. Ville Pörhölä, Jonni Myyrä ja Ville Tuulos saivat käskyn siirtyä pikajunan vauhtia Berliinistä suuriin kansainvälisiin kilpailuihin Pariisiin. Ranskassa miteltiin varsinaiset jälkiolympialaiset, sillä sinne matkasivat kokonaiset joukkueet esimerkiksi Ruotsista ja Yhdysvalloista. Myös suomalaiset olisivat mielellään osallistuneet laajalla joukolla, mutta Saksan kanssa tehdystä sopimuksesta oli pidettävä kiinni. Aikataulusyistä päädyttiin vain muutaman urheilijan matkaan.
Ranskassa suomalaisten voittokulku ”myrskyisää suosiota” osoittaneen yleisön edessä jatkui, sillä heittolajien urheilijat olivat yhä hirmuisessa iskussa. Suoraan Pariisiin matkannut Armas Taipale voitti kiekonheiton, Pörhölä kuulantyönnön ja Myyrä keihäänheiton Saksasta hankkimallaan saarnista valmistetulla keihäällä heittäen jopa 10 senttiä pidemmälle kuin Antwerpenissa. Normaalisti suomalaiset heittivät Oy Urheilutarpeita – Sportartiklar Ab:n koivusta valmistetuilla maailman parhailla keihäillä. Kisaan osallistuneet ruotsalaiset eivät olleet uskoa, että löysemmällä saarnikeihäällä pystyttiin niin pitkiin heittoihin. Mutta Suomessa asuikin keihäänheittäjien kansa.
Sen sijaan Ville Tuulos hävisi kuudella sentillä 15,03 metriä hypänneelle ruotsalaiselle Folke Janssonille varsin erikoisessa kilpailussa. Tuulos nimittäin hyppäsi sunnuntaina, kun muut kolmiloikkaajat loikkivat jo lauantaina. Ehkä tässä oli jo esimakua sadan vuoden päähän korona-ajan etäkilpailuihin.
Yleisöä Pariisissa oli noin 20 000 – selvästi enemmän kuin olympiakisoissa, mistä riitti lipputulojen osia sitten suomalaisillekin korvaukseksi matkasta. Sivutulojen hankkiminen oli tärkeä syy suomalaisten reissaamiselle pitkin Eurooppaa ennen Suomeen paluuta. Toinen oli se, että Suomi alkoi oikeasti olla tunnettu maa länsimaisen urheilun maailmankartalla, ja siksi kysyntää syntyi. Eivätkä urheilijat laittaneet vastaan, sillä urheilu antoi mahdollisuuden nähdä maailmaa jonkun toisen kustannuksella. Sehän oli mahtavaa, ja osoitti, miten urheilu oli väylä konkreettiseen sosiaaliseen nousuun.
Ranskalaiset ottivat suomalaiset vastaan mielellään, sillä Suomi oli menestyksellään yllättänyt maan yleisurheilussa totaalisesti. Ennakkojutuissa ranskalaiset olivat povanneet olympialaista yleisurheilumenestystä lähinnä Yhdysvalloille, Iso-Britannialle, Ruotsille ja itselleen. Ranskalaislehdessä kirjoitettiinkin nyt suomalaisista mairittelevaan sävyyn:
”Suomalaisten voitot ovat siis oleellisesti osoittaneet, että tämän Pohjolan karuissa oloissa elävän kansan erikoisominaisuuksia ovat sitkeys ja voima, johon yhtyy notkeus ja vireys.”
– Journal des debats, käännös Suomen Urheilulehdessä 31.8.1920
Kelpasihan näitä esitellä.
Hei, Suomi, hei
”Tavattomat kansanjoukot liikkeellä.
Innostusta – kyyneleitä – riemua! Ariadne lipui Hankoon!
Ranta täynnä yleisöä. Torvisoittokunta rannalla. Porilaisten marssi.
Ariadne lipui Helsingin sisäredille!
Sotalaivoja vastassa. Pieniä moottoriveneitä. Purjeveneitä. Soutuveneitä.
Suomenlinnasta 15 järeätä paukkua. Kunniakomppania asennossa. Huikea puhallus kaikista laivoista. Huumaavaa melua. Ja sitten:
Hei, hei, hei! Suomi! Suomi! Suomi! Hei, hei, hei!
Kauppatori täynnä. Tähtitorninmäki täynnä. Haaksirikkoisten selässäkin pari lipunheiluttajaa.
Tarkastaja Vilskmanin tervehdyssanat. Lehtori Levälahden vastaus. Ja miesten huikea sotahuuto.
Tarmokas ja kauaskantava eläköön kaikelta kansalta.
Autoon… Pitkin Aleksia, Espistä ja hajaantuminen. Olympialaismiehet olivat saapuneet kotiin!”
(Suomen Urheilulehti 7.9.1920)
Olympiajoukkue saapui kotimaan hurmokseen 2.9.1920. Oli poikkeuksellisen suuren juhlan tuntua, sillä oli oikeastaan tavatonta, että niin suuret kansanjoukot kokoontuivat iloiten valtiovallan säestäessä koneistollaan. Tykinlaukauksia ammuttiin yhtä monta kuin kultamitaleita oli voitettu. Santahaminasta nousi lentokone tervehtimään saapuvia. Joukkuetta odotti 60 kukkaseppelein ja siniristilipuin koristeltua avoautoa, joiden moottorimarssi läpi kaupungin keräsi kadut täyteen elämää.
Sataman vastaanoton jälkeen nautittiin riehakkaissa tunnelmissa illallinen Ylioppilastalon juhlasalissa. Hannes Kolehmaista ja Paavo Nurmea huudettiin pöydälle seisomaan, ja johtaja toisensa perään teroitti puheissaan saavutusten merkitystä ja tulevaisuuden mahdollisuuksia. Esimerkiksi Lauri Pihkala teroitti urheiluneuvojien koulutuksen kehittämisen tärkeyttä. Olisi perustettava urheiluopisto ja rakennettava kansainvälisen luokan stadion.
Seuraavana päivänä oli vuorossa varsinainen paluujuhla Pallokentällä. Isänmaallisessa juhlassa pönkitettiin saavutusten merkitystä Suomelle ja toki urheilijoille itselleen. Antwerpenin menestys käynnisti toden teolla urheilun käytön kansallisen itsetunnon edistäjänä. Paikalla oli hallintoa tasavallan presidenttiä myöten. Runoilija V. A. Koskenniemi laati tilaisuuteen aikakauden mukaisesti runon. Juhla päättyi luonnollisesti Maamme-lauluun, ja yleisö saattoi esimerkiksi Hannes Kolehmaisen aina kotiovelle saakka.
Urheiluaktiivien ohella valtion ylimmät vallankäyttäjät siis huomasivat, kuinka menestys innosti laajoja kansanjoukkoja. Ilo ylitti myös kieli- ja puoluepoliittisia rajoja. Vaikka Työväen Urheiluliiton johto suhtautui hyvin nihkeästi porvariolympialaisiin, niin laajemmissa piireissä pystyttiin samaistumaan urheilijoihin, joista pääosa oli maanviljelijöitä ja työväestöä, ja riemuitsemaan heidän menestyksestään. Riemu ei rajoittunut vain kaupunkeihin, vaan maaseudullakin menestyksen vuoksi röyhisteltiin rintoja.
”Olympialaisvoittojen aikaansaama riemuntunne on täällä maaseudulla rajaton. Maailmansotakaan ei ole niin suurta huomiota osakseen saanut, vakuuttavat mäntyharjulaiset. Ja vaikka liikun aivan toisilla asioilla, niin sittekin minun täytyy tuntikaupalla jutella heille Antverpenin olympialaisista ja meikäläisten urotöistä”, raportoi painiaktiivi Heikki Lehmusto Suomen Urheilulehdessä 17.9.1920.
Laajojen kansanjoukkojen olympiainnostus konkretisoitui myös urheilujärjestöjen kukkaroissa. Olympiamenestys poiki kansalaisilta, yhdistyksiltä ja yrityksiltä jatkuvan lahjoitusvirran olympialaisrahastoon, jolla kustannettiin joukkueen matkoja ja muita kuluja. Ja pian myös valtiovalta lisäsi avustuksiaan urheilujärjestöille.
Saavutettuja mitaleja ei kuitenkaan paluujuhlassa urheilijoilla näkynyt. Olympiakisoissa ei vielä jaettu mitaleja kisojen aikana, vaan vasta kisojen päätyttyä olympiakomiteat saivat saavutetut palkinnot jaettavaksi. Näin ollen sanomalehdissä julkaistiin tärkeä kuulutus syyskuun lopulla:
Suomen olympialaisvoittajille.
Antwerpenin Olympialaisten kisojen voittajat voivat joko henkilökohtaisesti tai valtuutetun edustajan kautta periä edellämainituissa kisoissa Suomen edustajille jaetut voittopalkinnot Suomen Olympialaisen Komitean puheenjohtajalta, konsuli Ernst Krogiukselta, os. Lars Krogius ja K:n konttori, Et. Makasiinikatu 4.
-Suomen Ol. Komitea.
(Suomen Urheilulehti 28.9.1920)
Kalle Rantala
Kuvalähde: Urheilumuseo