Helsinki voitti kesäkuussa 1947 olympiaisännyyden, mutta mitä tulikaan luvattua? Neljän miljoonan asukkaan Suomi oli pienin maa 50 vuoteen, jonka tuli järjestää kesäolympiakisat. Valtaosa suomalaisista asui maaseudulla, maan vienti oli metsätalouden varassa, elintarvikkeita jouduttiin yhä säännöstelemään, ja Neuvostoliitollekin piti vielä maksaa sotakorvauksia. Helsingin asukasluku oli kisavuonna 384 000, ja kaupungissa vallitsi edelleen paha asuntopula. Vuoden 1952 kisoihin oli ensi kertaa toisen maailmansodan jälkeen tulossa koko urheileva maailma, ja KOK:lle oli luvattu, että Suomi pystyy vastaamaan kaikkiin haasteisiin.
Tinkiminen ei auta
Hankkiuduttuaan kyynärpäätaktiikalla KOK:n jäseneksi vuonna 1948 Helsingin voittoisaa kisahakemushanketta johtanut Erik von Frenckell ryhtyi tekemään ehdotuksia kisaohjelman supistamiseksi. Poistettavaksi sopisi esimerkiksi naisten yleisurheilu, minkä lisäksi joitakin sisälajeja voitaisiin siirtää talvikisoihin ja palloilulajien joukkueita voitaisiin karsia jo ennen kisoja. Armoa ei kuitenkaan ollut luvassa: KOK:n piirissä haluttiin kyllä suitsia kisojen kasvua, mutta kansainväliset lajiliitot eivät suostuneet uhrauksiin. Mitalilajien määrää jouduttiin päinvastoin kasvattamaan voimistelussa, ammunnassa, nyrkkeilyssä, painonnostossa ja viisiottelussa. Jalkapallon, koripallon ja maahockeyn karsintakierroksetkin Helsingin piti järjestää täysimääräisinä.
Ainoana myönnytyksenä KOK suostui taidekilpailujen poistamiseen ohjelmasta; ne Helsinki sai korvata taidenäyttelyllä. Helsingin kisoissa jaettiin mitaleita lopulta 149 kilpailussa, kun Lontoossa 1948 lukema oli taidelajit pois lukien 136.
Kaikki voimat mukaan
Syyskuussa 1947 perustetun olympiakisojen järjestelytoimikunnan johtajaksi ryhtyi itseoikeutetusti Erik von Frenckell. Johtokuntaan koottiin Suomen urheilukentän johtavat voimat: avainhahmoja SVUL:n puolelta olivat urheilujohtajaksi nimitetty Yrjö Valkama ja kisakanslian päällikkö Kallio Kotkas, TUL:n puheenjohtaja Olavi Suvanto sai kisojen huoltojohtajan tehtävän. Sotilaallista tehokkuutta toimintaan toi organisaation käytännön johtajaksi nostettu kenraali A.E. Martola. Von Frenckellin asema vahvistui edelleen, kun alkuvaiheessa johtokunnassa mukana ollut Urho Kekkonen astui syrjään 1949.
Poliittisten erimielisyyksien ei sallittu häiritä kotimaista olympiasopua. Syksyllä 1949 syntyi SVUL:n ja TUL:n välille sopimusriita, joka näytti vaarantavan TUL:n osallistumisen kisoihin. Pääministeri Fagerholmin sovitteluyritykset epäonnistuivat, mutta Helsingin kaupunginjohtajan Eero Rydmanin ja Erik von Frenckellin välityksellä liitot saivat solmittua helmikuussa 1950 linnarauhan, joka ulottui olympiavuoden 1952 loppuun.
Helpointa yllättäen oli järjestää kisojen rahoitus. Järjestelykomitea sai käyttöpääomakseen Oy Veikkaustoimisto Ab:lta 330 miljoonan markan lainan, joka oli tarkoitus maksaa kisojen jälkeen takaisin pääsylipputuloista. Valtio myönsi komitealle tappiotakuun, josta mahdollinen vaje voitaisiin korvata. Rahaa oli käytettävissä, sillä urheilu oli Veikkauksen ainoa edunsaaja. Haittaa ei ollut siitäkään, että kisojen huoltojohtaja Olavi Suvanto oli myös Veikkauksen toimitusjohtaja.
Valtiovalta ja Helsingin kaupunki suostuivat kustantamaan sellaiset kisojen tarvitsemat työt ja hankinnat, joista olisi pysyvää hyötyä yhteiskunnalle. Tähän kategoriaan voitiinkin osoittaa kuuluvaksi useimmat kisa-areenoiden rakennus- ja korjaushankkeet. Näissä neuvotteluissa järjestelytoimikunnan puheenjohtajan Erik von Frenckellin vastapuoli oli Helsingin kaupungin rahajohtaja Erik von Frenckell, joka myös nimettiin johtamaan rakennustöitä valvovaa kaupungin komiteaa.
Stadion ja muut päänäyttämöt
Merkittävin helpotus kisataloudelle oli, että Helsingin keskeiset kilpailunäyttämöt olivat jo pystyssä vuoden 1940 olympiaprojektin jäljiltä. Monenlaista kunnostusta kuitenkin vaadittiin.
Helsingin Olympiastadion oli vihitty käyttöön 1938 ja varustettu seuraavana vuonna puisilla lisäkatsomoilla. Nämä purettiin 1948 ja korvattiin betonirakenteilla, jotka antoivat stadionille sen nykyisen ulkomuodon. Olympiakisoja varten pystytettiin lisäksi puurakenteinen tilapäiskatsomo, joka kasvatti katsojakapasiteetin 70 000:een. Kisojen päänäyttämöllä järjestettiin avajais- ja päättäjäisseremoniat, yleisurheilu, jalkapallon mitaliottelut sekä esteratsastus.
Enemmän tehtävää oli Uimastadionilla, josta oli 1939 ehditty vain kaivaa betonialtaat; sotien aikana ne olivat saaneet palvella silli- ja juuresvarastona. Altaat kunnostettiin kaupunkilaisten uimakäyttöön kesäksi 1947, mutta kisojen vaatima vedenpuhdistuskoneisto asennettiin vasta 1951. Olympiauimarien harjoituskäyttöön rakennettiin lisäksi Kumpulan maauimala. Vesipallon alkuotteluita oli määrä pelata Humallahden ja Uunisaaren meriuimaloissa, mutta koska tämä ei kansainväliselle uimaliitolle käynyt, Uimastadionilla riitti kisapäivien ajan pärskettä aamusta iltaan.
Useimpia kisojen sisälajeja isännöi 1935 rakennettu Töölön Messuhalli, jota laajennettiin lisäosalla vuonna 1950. Hallin kahteen saliin ahdettiin peräti 49 mitalikilpailua. Laajemmalla areenalla (Messuhalli I) esiintyivät miesvoimistelijat, painijat ja nyrkkeilijät, uudessa kakkossalissa naisvoimistelijat, painonnostajat ja koripalloilijat; alkukierrosten koripallo-ottelut pelattiin Tennispalatsissa. Ruuhka Messuhallissa oli välillä ankara: nyrkkeilykilpailujen alku viivästyi, kun kehiä ei saatu asennettua ajoissa, ja painonnoston raskain painoluokka pääsi aloittamaan kilpailunsa vasta puolen yön jälkeen, kun samana päivänä piti ratkaista kolmen sarjan mitalit.
Muita areenoita
Ratapyöräilijöiden Velodromi rakennettiin valmiiksi jo välirauhan aikana 1940. Olympiakisoissa se toimi myös maahockeyn näyttämönä. Jatkosta pudonneille hockeyjoukkueille järjestettiin lohdutusturnaus Porvoossa ja Hämeenlinnassa; jälkimmäinen korvasi Hyvinkään, jonka nurmikenttää ei saatu ajoissa kuntoon. Maantiepyöräilyn reitti kiersi Käpylästä Oulunkylän, Pakilan ja Maunulan kautta takaisin Käpylään. Seitsemäntoista kertaa kierretty lenkki sisälsi hiekkaosuuksia, kuoppia ja jyrkkiä mutkia. Kisan aikana nähtiinkin useita kolareita.
Vuonna 1939 valmistuneen Soutustadionin tuli palvella sekä olympiasoutajia että -melojia. Kansainvälinen soutuliitto totesi paikan kuitenkin liian tuuliseksi, joten Taivallahdella ratkottiin vain melonnan mitalit. Soutu siirrettiin Seurasaaren länsipuolelle, jonne juuri ja juuri saatiin mahtumaan kahden kilometrin rata. Maali sijaitsi Meilahdessa presidentin Tamminiemen huvilan edustalla. Kivääri- ja pistooliampujien käytössä oli vuoden 1937 MM-kisoja varten valmistunut Malmin ampumarata. Haulikkokilpailu ammuttiin Huopalahden radalla, josta nykyisin muistuttaa enää Maunulan maja Keskuspuistossa. Purjehtijat tukeutuivat helsinkiläisten pursiseurojen NJK:n, HSK:n ja Merenkävijöiden satamiin. Finnjolla-luokan kilparata sijaitsi Liuskasaaren vesillä, isompien luokkien kauempana Harmajan majakan edustalla. Ratsastajien kisapaikkoja olivat 1930-luvun lopulla valmistuneet Ruskeasuon halli ja Laakson stadion sekä Talin laukkarata.
Olympiakisojen miekkailu järjestettiin Espoon Westendissä Hagalundin kartanon maille rakennetussa tennishallissa, jonka paikalla nykyisin sijaitsee Espoon kaupunginteatteri. Kenttäratsastuksen maastorata sijaitsi Hämeenkylässä nykyisen Vantaan Myyrmäen lähellä. Helsingin pohjoispuolelle ulottui myös Tuusulantietä seurannut maratonin ja kävelyn reitti: maratonjuoksijoiden kääntöpaikka sijaitsi Mätäkivenmäen etelärinteellä, kun kävelijät taivalsivat vielä mäen yli Hyrylään ja takaisin.
Helsingin ulkopuolelle luovutettiin myös nykyaikainen viisiottelu, joka järjestettiin Hämeenlinnassa Ahveniston maastossa. Jalkapalloa pelattiin Olympiastadionin ja Helsingin Töölön Pallokentän ohella Turussa, Tampereella, Lahdessa ja Kotkassa, jotka kaikki saivat ajanmukaiset pelikentät nurmikenttineen ja katsomorakenteineen.
Neljä eri kisakylää
Vuoden 1940 Olympiakylä oli luovutettu asunnoiksi, joten tien toiselle puolelle Käpylään rakennettiin uusi kisakylä, jonka 13 taloon voitiin majoittaa 4800 urheilijaa. Aidalla eristetyn kisakylän sisällä oli kaikki tarvittava: myymälöitä, pesuloita, postitoimisto, 13 saunaa sekä 5500 neliömetrin laajuinen telttaravintola, jossa tarjoiltiin aterioita viiden eri kansainvälisen ruokalistan mukaan. Läheisistä koulurakennuksista löytyi harjoitussaleja, elokuvateatteri, poliklinikka ja sairaala. Käpylän raviradan alue muunnettiin usean eri lajin harjoituskentiksi.
Käpylän kisakylään majoitettiin vain miehiä. Naisurheilijat piti sijoittaa teknillisen korkeakoulun vastavalmistuneeseen opiskelijakylään Otaniemeen, mutta kun Neuvostoliitto halusikin varata nämä tilat, Töölössä sijaitsevasta Sairaanhoitajaopistosta tehtiin Naistenkylä. Tämän kapasiteetti riitti hyvin, sillä kisojen naisurheilijoiden kokonaismäärä jäi runsaaseen 500:aan. Sosialististen maiden joukkueet majoitettiin omaan rauhaansa Otaniemen kisakylään, jossa liikennettä yli raja-aidan kontrolloitiin kumpaankin suuntaan. Isäntämaan miesurheilijat asuivat Santahaminan kadettikoululla, joskin pieni osa sijoitettiin Käpylään nauttimaan kansainvälisestä ilmapiiristä.
Olympiakisojen järjestelytoimikunta arvioi kokonaismajoitustarpeeksi 7500 vuodepaikkaa. Laskelma piti varsin hyvin paikkansa, sillä virallisen loppuraportin mukaan kisajoukkueiden yhteenlaskettu maksimivahvuus johtajat, valmentajat, huoltajat ja hevosenhoitajat mukaan lukien oli 7062 henkilöä.
Maailma saapuu kylään
Päänvaivaa aiheutti myös Helsinkiin odotettu kisaturistien tulva. Majoitustarvetta selvitellyt toimikunta ennusti vuonna 1949 kokonaispääluvuksi 150 000 henkeä, joista 60–70 000 saapuisi ulkomailta. Kisavuoden koittaessa arviot laskeutuivat hieman alemmas. Huhtikuussa 1952 majoitustoimistolla oli tarjota yksityismajoitusta 45 000 hengelle, yhteismajoitusta kouluilla ja muissa julkisissa tiloissa 52 000:lle, 14 000 asukasta vetävä telttaleiri Lauttasaaressa sekä 2500 campingpaikkaa Seurasaaren ja Lehtisaaren leirintäalueilla. Kisavieraitten muonittamista varten avattiin 12 kenttäruokalaa ulkoilmaravintoloissa eri puolilla kisakaupunkia. Päivittäin varauduttiin ruokkimaan 75 000 ihmistä.
Kisavieraiden saapumista helpotti Seutulassa kevättalvella 1952 avattu Helsingin uusi lentokenttä. Laivavuoroja Tukholmasta lisättiin, Helsingin Eteläsatamaan valmistui uusi Olympialaituri, ja Turun-maantietä kunnostettiin. Kotimaista kisaturismia palveltiin ylimääräisillä junavuoroilla. Viestiyhteyksiä ulkomaille kohennettiin Suomen ja Ruotsin välille lasketulla merikaapelilla. Kansainvälisten radioyhteyksien rakentamiseksi Yleisradion piti palkata satamäärin ylimääräistä henkilökuntaa. Ulko- ja kotimaista lehdistöä avusti parisatapäinen sanomalehtipalvelu.
Olympiakisojen järjestelytoimikunnan palkkalistoilla oli kisapäivien aikana yli 2600 henkeä, minkä lisäksi vapaaehtoista työvoimaa oli tarjolla runsaasti. Oman osastonsa muodostivat helsinkiläisten urheilujärjestöjen ja partiolaisten asettamat olympianuoret, jotka toimivat etenkin kisaohjelmien myyjinä ja lähetteinä. Vaihtelevassa määrin innostuneita lienevät olleet ne 2500 varusmiestä, jotka komennettiin vartiotehtäviin ja erilaisiin hanttihommiin Olympiapataljoonassa.
Kisakaupunki sai myös uutta ilmettä. Linnanmäen huvipuisto avattiin jo vuonna 1950. Kisakesänä helsinkiläisiä, turisteja ja urheilijavieraita viihdyttivät myös sirkus, tivoli sekä useat konsertti- ja tanssilavat eri puolilla kaupunkia. Alkoholin tarjoiluun liittyviä tiukkoja säädöksiä löyhennettiin hieman, ja ensi kertaa Suomeen saatiin tarjolle myös kuuluisaa Coca-Cola -juomaa. Isäntämaan ja -kaupungin asukkaita opastettiin ystävälliseen ja siivoon käytökseen kaikkialta maailmasta tulevia kisavieraita kohdattaessa.
Kaikki on valmista
Suomalaisten usko omaan kykyyn järjestää suuretkin kisat kasvoi sitä mukaa, kun valmistelut etenivät aikataulun mukaan kaikilla rintamilla. Olot alkoivat muutenkin helpottua: elintarvikesäännöstelyä purettiin, kulutustavaroita alkoi saada kaupoista, ja Helsingin asuntotilannekin parani. Olympiakisojen avajaisia edeltävällä viikolla luovutettiin Neuvostoliitolle viimeinen sotakorvausveturi. Symbolisen sinetin Suomen valmiudelle löi Armi Kuuselan valinta Miss Universumiksi aivan kisojen alla.
Viisi vuotta kestänyt työ palkittiin sateisella Helsingin Olympiastadionilla 19.7.1952. Kansakuntien paraatiin osallistuvien joukkueiden määrä (67) oli uusi ennätys, samoin marssijoiden yhteenlaskettu pääluku (5469). Helsingin Sanomat maalaili: ”Koskaan aiemmin ei kisoihin ole kokoontunut niin suurta osanottajamäärää kuin Helsinkiin. Ja tuskin koskaan maailma enää näkee mittasuhteiltaan yhtä valtavia kisoja kuin vuoden 1952 kisat Helsingissä.”
Vesa Tikander
Lähteitä:
XV Olympiakisat Helsingissä 1952. Järjestelytoimikunnan virallinen kertomus (1955).
Kokkonen, Jouko: ”Oikeiden olympiakisojen maa.” Teoksessa Sadan vuoden olympiadi (2007).
Raevuori, Antero: Viimeiset oikeat olympiakisat. Helsinki 1952 (2002).