Heinäkuun 10. päivänä 1952, viikkoa ennen kisojen avajaisia, Helsingin Olympiastadionilla järjestettiin seremonia, jossa maailmaa kutsuttiin viettämään olympiarauhaa. Toive oli turha: seuraavan päivän Helsingin Sanomissa oli uutinen, jonka mukaan 850 YK:n lentokonetta oli pommittanut Pjongjangia. Pohjois-Korean pääkaupungin kerrottiin olleen liekkimerenä kaksi vuorokautta. Korean sota oli kestänyt kaksi vuotta ja vaatinut jo satojatuhansia uhreja. Rintamalinjat eivät enää liikkuneet, mutta eivät edistyneet rauhanneuvottelutkaan.
Helsingin olympiakisat käytiin keskellä kuuminta kylmää sotaa. Kaikkien muistissa olivat myös toisen maailmansodan kauhut, joiden päättymisestä oli kulunut vasta seitsemän vuotta. Maailma oli jaettu kahteen leiriin, jotka kamppailivat poliittisesta, ideologisesta ja sotilaallisesta hegemoniasta. Helsingin olympiakisoissa paremmuudesta kilpailtiin ensi kerran rauhanomaisesti urheilun saralla.
Itä vastaan länsi
Korean sota oli käynnistynyt kesällä 1950 kommunistisen pohjoisen hyökkäyksellä etelään, jonka tueksi riensi USA:n johtama, YK:n lippua käyttävä liittoutuma. Kommunistinen leiri näyttäytyi olevan laajemminkin etenemiskannalla. Läntisen näkemyksen mukaan kaikkea ohjattiin Moskovasta, mikä ainakin vielä 1952 pitikin pitkälti paikkansa. Neuvostoliittoa johti 73-vuotias marsalkka Stalin, jota yhä harvemmin nähtiin julkisuudessa. Miljoonat vanhat ja uudet neuvostokansalaiset viruivat vankileireillä, joita hallinnoi pelätyn Lavrenti Berijan johtama turvallisuuskoneisto.
Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton valtapiiriin alistetuissa Itä-Euroopan maissa kuria pitivät Unkarin Mátyás Rákosin ja Tšekkoslovakian Klement Gottwaldin kaltaiset uskolliset puoluepäälliköt. Stalinin otteesta oli irtautunut vain Jugoslavian kommunistijohtaja Tito, jonka kannattajia vainottiin itäblokin maissa säälittä. Kommunistileirin uusin vahvistus oli Mao Zedongin johtama Kiinan kansantasavalta, joka 1949 oli voittanut sisällissodan karkottaen diktaattori Tšiang Kai-šekin hallinnon Taiwanin saarelle.
Lännen leiriä johti Yhdysvallat, jonka vaikutuspiiri ulottui renkaana itäleirin ympärille Norjasta Japaniin. USA oli sodan jälkeen omaksunut presidentti Trumanin johdolla maailmanpoliisin roolin, joka käytännössä merkitsi kumouksellisen toiminnan tukahduttamista kaikkialla. Kotimaassa antikommunistista valvontaa ylläpiti senaattori McCarthyn johtama tutkimuskomitea. Helsingin olympiakisojen alla ja aikana Yhdysvalloissa nimettiin ehdokkaat syksyn 1952 presidentinvaaleihin. Jämerämpää linjaa vaatinut republikaaninen oppositio valitsi kandidaatikseen maailmansodan sankarikenraalin Dwight D. Eisenhowerin. Demokraattien ehdokkaaksi tuli kuvernööri Adlai Stevenson.
Euroopassa läntistä linjaa vartioi 1949 perustettu sotilasliitto NATO, jonka uusimmiksi jäseniksi oli juuri 1952 otettu Kreikka ja Turkki. Vanha jäärä Winston Churchill kävi viivytystaistelua Brittiläisen imperiumin koossapitämiseksi; kruunua oli helmikuusta 1952 lähtien kantanut nuori kuningatar Elisabet. Ranska kävi siirtomaasotaa Indokiinassa ja rakensi yhdessä Länsi-Saksan kanssa talousvyöhykettä Euroopan mannermaalle. Juuri Helsingin olympiakisojen aikana, 23.7.1952, astui voimaan Euroopan hiili- ja teräsyhteisö, Euroopan unionin edeltäjä.
Kylmän sodan laineet löivät Suomenkin lähivesillä. Kesäkuussa 1952 puolueettoman Ruotsin ilmavoimien lentokone katosi Itämeren yllä kahdeksan hengen miehistöineen. Vasta 1990-luvulla vahvistettiin virallisesti, että Neuvostoliitto oli ampunut koneen alas. Vielä myöhemmin Ruotsi myönsi, että kone oli ollut vakoilulennolla NATOn puolesta.
Isännän vaativa tehtävä
Suomi oli välttynyt muiden Neuvostoliiton vaikutuspiirin sodan jälkeen joutuneiden maiden kohtalolta ja saanut säilyttää vapaan yhteiskuntajärjestelmänsä. Moskovalle riitti vuoden 1948 YYA-sopimus, jossa Suomi sitoutui mukautumaan sen turvallisuustarpeisiin. ”Paasikiven linjan” pysyvyyden takasi presidentti Paasikivi, jolla olympiakisojen aikaan oli ikää jo 81 vuotta. Toinen Moskovan takuutekijä oli tykinkantaman päässä Helsingistä sijaitseva Porkkalan sotilastukikohta. Suomen selviytymisstrategian kääntöpuoli oli, että kaikki sympatia ja vaivihkainen tuki lännen puolelta toivotettiin tervetulleeksi. Helsingin olympiahanke antoi valtiojohdolle erinomaisen tilaisuuden vahvistaa Suomen kansainvälistä asemaa. Kisojen tuomassa valokeilassa maailma näkisi, että Suomi on rautaesiripun länsipuolella sijaitseva maa. Menestyksekäs olympiaisännyys osoittaisi Suomen arvon puolueettomana toimijana valtablokkien välissä.
Helsingin olympiapäällikkö Erik von Frenckell luotti Suomen valtiojohdon tavoitteisiin ja lisäsi mukaan aimo annoksen omaa henkilökohtaista kunnianhimoaan: hänen kisoistaan ei kenenkään saanut jäädä pois. Von Frenckellin diplomaattinen sooloilu aiheuttikin ajoittain harmaita hiuksia niin Suomen valtionjohdolle kuin KOK:llekin.
Yksi peruste Helsingin valinnalle kisaisännäksi 1947 oli helpottaa Neuvostoliiton mukaantuloa olympialiikkeeseen, vastaehdokkaina kun oli pääosin amerikkalaisia kaupunkeja. Neuvostojohto ja arkkikonservatiivinen KOK tunsivat syvää epäluottamusta toisiaan kohtaan, mutta päättivät kuitenkin haudata tunteensa. Moskovalle kysymys oli ensi sijassa ideologinen: sosialistisen järjestelmän oli osoitettava etevämmyytensä kapitalismiin verrattuna kaikilla aloilla, myös urheilussa. Tämä olikin syy, minkä vuoksi lähtö viivästyi ja tapahtui vasta Helsingissä. Neuvostoliiton urheilujohtajat eivät uskaltaneet taata puoluejohdolle voittoja vielä Lontoossa 1948 tai Oslon talvikisoissakaan 1952.
Suomalaisille kisaisännille Neuvostoliiton mukaantulo ja pitäminen tyytyväisenä oli tietenkin ensiarvoisen tärkeää. Neuvostoliiton vaatimuksesta sosialististen maiden joukkueet eristettiin omaan kisakyläänsä Otaniemeen. Von Frenckell jopa ehdotti olympiasoihdun kuljettamista Kreikasta Suomeen itänaapurin alueen kautta, mutta siitä ajatuksesta ei innostunut kukaan.
Kaksi kiperää kysymystä
Toisen maailmansodan häviäjävaltiot Saksa ja Japani oli suljettu Lontoon olympiakisoista 1948, mutta nyt ne kutsuttiin jälleen mukaan. Ongelmaksi muodostui, että Saksaan oli 1949 perustettu kaksi eri valtiota ja molemmille oli muodostettu oma olympiakomitea. KOK myönsi vanhan Saksan perinteitä jatkavalle läntiselle komitealle oikeuden edustaa Saksaa vuoden 1952 kisoissa mutta vasta, kun se oli virallisesti julistanut tuomitsevansa natsien rikokset.
Saksojen välisissä neuvotteluissa sovittiin, että olympiajoukkuetta johtaa läntinen komitea, mutta urheilijat valitaan lännen ja idän yhteisissä karsinnoissa. Itä-Saksa muutti kuitenkin mieltään ja vaati yhteisen olympiakomitean muodostamista 50–50-jaolla. Tämä ei lännelle käynyt. KOK kutsui Oslon talvikisojen alla molempien edustajat viime hetken neuvotteluihin Kööpenhaminaan. Nämä kariutuivat, kun itäinen delegaatio ei saapunut ajoissa kokouspaikalle. Helsingissä kilpaillut Saksan joukkue edusti näin pelkästään läntistä Saksan liittotasavaltaa. Urheilijoita oli lähtiessä teroitettu käyttäytymään hillitysti jotteivät sodan katkerat muistot heräisi eloon. Tätä neuvoa he noudattivat liiankin hyvin, sillä Saksa ei voittanut Helsingin kisoissa yhtään kultaa.
Helsingin olympiakisoissa kilpaili kyllä muitakin saksalaisia: Saarin kaivosalue oli Ranskan vaatimuksesta sodan jälkeen irrotettu Saksasta vapaavaltioksi, joka 1952 sai osallistua olympiakisoihin omalla joukkueellaan. Seuraavissa kisoissa saarilaiset kilpailivat jälleen Saksan lipun alla.
Vielä oli ratkaisematta Kiinan kysymys. Kiinan olympiakomitea oli paennut Taiwanille, ja mannermaalla 1949 perustettuun Kiinan kansantasavaltaan oli muodostettu oma komitea. Molemmat vaativat yksinoikeutta edustaa Kiinaa Helsingin kisoissa. KOK lykkäsi päätöksensä viime hetkeen, Helsingissä avajaisten alla pitämäänsä kokoukseen. Pääkysymys jäi vaille ratkaisua, mutta molempien joukkueiden sallittiin osallistua alkaviin kisoihin poikkeusluvalla. Tämä ei sopinut Taiwanille, joka jättäytyi pois kisoista. Pekingistä lähetettiin Helsinkiin jalka- ja koripallojoukkueet, jotka saapuivat perille vasta toisella kisaviikolla, kun turnaukset olivat miltei ohi. Kiinan kansantasavaltaa ehti kisoissa edustaa vain omia reittejään Helsinkiin saapunut uimari Wu Chuanyu, joka karsiutui miesten selkäuinnin alkuerissä. Tärkeintä Pekingille olikin seremoniallinen anti: nostaa oma lippu Otaniemen olympiakylän salkoon ja saada maan uudelle hallinnolle tunnustusta myös kommunistisen leirin ulkopuolelta.
Rauhanomaista rinnakkaineloa
Helsingin olympiakisojen sateisissa avajaisissa 19.7.1952 marssi ennätykselliset 67 joukkuetta. Ensikertalaisia olivat Neuvostoliiton ja Saarin lisäksi Israel, Guatemala, Indonesia, Thaimaa ja Vietnam, brittiläiset siirtomaat Nigeria, Kultarannikko (nykyinen Ghana), Bahamasaaret ja Hongkong sekä Alankomaiden Antillit. Kisoissa kilpailleita maita oli lopulta 69, kun mukaan luetaan paraatista myöhästyneet Kiinan kansantasavalta ja Brittiläinen Guyana. Erik von Frenckellin toiveet kävivät toteen, sillä ensi kertaa mukana oli miltei koko urheileva maailma: pois olivat jättäytyneet vain itäsaksalaiset ja Taiwanin kiinalaiset. Koreaa edusti etelän joukkue.
Kylmän sodan osapuolten rinnakkainelo kisakaupungissa sujui sävyisässä hengessä. Urheilijat tutustuivat kilpakentillä toisiinsa kielimuurin yli, ja Käpylän ja Otaniemen kisakylien välillä tehtiin ystävyysvierailuja, joita toki valvottiin tarkkaan. Poliittisesti kuumin yhteenotto ei tapahtunut idän ja lännen välillä vaan sosialististen maiden kesken: Jugoslavian ja Neuvostoliiton välinen jalkapallon pudotusottelu Tampereella päättyi 5–5 Jugoslavian johdettua jo 5–1. Uusintaottelun Neuvostoliitto hävisi, mitä ei Moskovassa katseltu hyvällä. Titolaisten voittokulun katkaisi lopulta finaalissa ”oikeaoppinen” Unkari.
Neuvostoliiton toive Yhdysvaltain suistamisesta olympiakisojen kärkimaan paikalta ei toteutunut. USA voitti vertailun niin kultamitaleissa (40–22) kuin yhteismitaleissakin (76–71). Itäblokin ja sen kannattajien lehdissä laadittiinkin pistetilastoja, jotka osoittivat Neuvostoliiton sittenkin vetäneen täpärästi pitemmän korren. Länsilehdet vastasivat tietenkin omilla laskelmillaan, jotka todistivat päinvastaista. Neuvostokommenteissa korostettiin myös veljesmaiden hyvää menestystä: Unkari sijoittui mitalitilastossa kolmanneksi, ja löytyihän idän leiristä myös koko kisojen suurin sankari, Tšekkoslovakian Emil Zátopek.
Suomen valtiojohdon helpotukseksi kisojen aikana ei nähty poliittisia provokaatioita, ellei sellaisena pidä länsisaksalaisen rauhanaktivistin Barbara-Rotraut Pleyerin viatonta esitystä avajaisten aikana. Emigranttijärjestöt yrittivät houkutella itäblokin maiden urheilijoita loikkaamaan, mutta ainoa tapaus oli romanialainen pistooliampuja Panait Călcâi, ja hänkin teki liikkeensä kisojen jo päätyttyä. Suomalaisten toivomaa läntistä mediahuomiota toivat mukanaan kuninkaalliset kisavieraat, joista ehdottomasti tärkein oli kuningatar Elisabetin puoliso prinssi Philip. Prinssin mukana Helsinkiin saapui myös ensimmäinen brittiläinen sotalaiva vuosikausiin. Ulkomaiset kisajoukkueet ohjattiin viemään kukkia Hietaniemen sankarihaudoille, ja näistä vierailuista julkaistiin runsaasti kuvia suomalaisissa lehdissä.
Helsingin jälkeen
Kylmä sota alkoi haalentua vuonna 1953, kun Stalin kuoli ja Koreassa solmittiin aselepo. Uusi jännityshuippu osui Melbournen olympiakisojen aikaan 1956, kun Neuvostoliitto kukisti Unkarin kansannousun. Monet Helsingissä loistaneet unkarilaisurheilijat loikkasivat tässä yhteydessä länteen. Helsingissä alkanut rauhanomainen mitalikilpailu USA:n ja Neuvostoliiton välillä jatkui niin kauan, kuin jälkimmäinen oli olemassa, poikkeuksena vain vastavuoroiset boikottikisat Moskovassa 1980 ja Los Angelesissa 1984. Neuvostoliitto valloitti kärkisijan ensi kerran 1956 ja piti sen jatkossa hallussaan lukuun ottamatta vuosia 1964 ja 1968.
Saksan ja Kiinan kysymykset aiheuttivat KOK:lle päänvaivaa vielä pitkään. Saksat suostuivat muodostamaan yhteisen kisajoukkueen vuosina 1956–64. Helsingistä puuttunut Itä-Saksa (DDR) sai oman joukkueen 1968 ja nousi nopeasti olympiaurheilun suurvallaksi. KOK päätti 1954 sallia sekä Kiinan kansantasavallan että Taiwanin osallistumisen kisoihin, mutta tämä ei sopinut Pekingille, joka irrottautui pitkäksi aikaa koko olympialiikkeestä. Sopu sorvattiin lopulta 1979, mutta Kiinan kansantasavalta boikotoi vielä Moskovaa ja palasi kesäkisoihin vasta Los Angelesissa 1984 pidettyään taukoa 32 vuotta. Helpottua alkoi myös Suomen tilanne. Olympiakisat toivat juuri kaivatunlaista näkyvyyttä ja selkänojaa. Saman vuoden syksyllä lähetettiin viimeinen sotakorvausjuna itärajan taakse. Vuonna 1955 Suomi pääsi YK:n ja Pohjoismaiden neuvoston jäseneksi, ja Neuvostoliitto palautti Porkkalan etuajassa. Paasikiven linjaa jatkoi Urho Kekkonen, joka olympiakisojen aikaan oli toiminut pääministerinä. Hän johti puhetta ETY-konferenssissa 1975, kun Suomi seuraavan kerran isännöi maailmaa Helsingin hengessä.
Vesa Tikander
