Helsingin Olympiastadion vihittiin käyttöön kesäkuussa 1938 neljän vuoden rakennustöiden jälkeen. Saman vuoden syksyllä Helsinki sai järjestettäväkseen vuoden 1940 olympialaiset. Vuotta myöhemmin olympialaisten odotus vaihtui sodan kauhuihin, jotka jättivät jälkensä Stadioniin ja varsinkin sen käyttäjiin. Epävakaasta ajasta ja sen ihmiskohtaloista jäi jälkiä myös kokoelmiimme. Kerromme niistä Olympiastadionin historiaa esittelevässä vaihtuvassa näyttelyssämme, jossa näytteillä olevista esineistä alla kolme nostoa.
Jalkapallo Suomi-Italia-maaottelusta vuodelta 1939
Suomen jalkapallomaajoukkue pelasi heinäkuussa 1939 Olympiastadionilla neljättä kertaa, kun vieraaksi saapui vuosien 1934 ja 1938 maailmanmestari ja 1936 olympiavoittaja Italia. Näinkin kovatasoisen vastuksen saaminen Suomeen johtui seuraavana kesänä odottavista olympialaisista. Maailman parhaan joukkueen kannatti matkustaa kaukaiseen Pohjolan maahan, olihan sama matka odotettavissa vuoden kuluttuakin. Myös ottelun erotuomariksi oli saatu nimimies: ruotsalainen Ivan Eklind oli jakanut oikeutta aiemmin muun muassa Italian voittamassa MM-finaalissa 1934.
Edellisen kerran maat olivat kohdanneet Tukholman olympialaisissa 1912, ja tätä Suomen 3–2 voittamaa ottelua muisteltiin pelipäivänä laajalti. Ottelua ennen suomalaisen jalkapallon silloiselle ennätysyleisölle, 15 777 maksaneelle ja noin tuhannelle muulle katsojalle, esiteltiin Tukholman olympialaisissa pelannut Suomen joukkue. Italialaisista 27 vuoden takaisen kohtaamisen muisti hyvin ainakin valmentaja Vittorio Pozzo, joka oli saanut siinä tulikasteensa arvokisoissa.
Suomi antoi vieraskoreasti maineikkaiden vieraidensa pelata sinisillä kotipaidoillaan ja valkoisilla housuilla käyttäen ottelussa vierasasuaan, valkoisia paitoja ja mustia housuja. Kummankin joukkueen paitojen selkämyksiä koristivat pelinumerot, mikä ei vielä ollut kansainvälisissäkään otteluissa itsestään selvää. Pelipalloja oli varattu neljä, joista yhden Palloliitto neljä vuotta myöhemmin lahjoitti vasta perustetun Urheilumuseon kokoelmiin.
Italia saapui Suomeen parhailla pelaajillaan, joista ainakin tähtihyökkääjät Silvio Piola, Giuseppe Meazza ja Gino Colaussi olivat suomalaisillekin lehtien sivuilta tuttuja nimiä. Ottelusta odotettiin puolin ja toisin selkäsaunaa kotijoukkueelle, mutta toisin kävi: tasainen taisto päättyi vieraiden niukkaan 2–3-voittoon. Maalintekijöinä olivat Aatos Lehtonen, Kurt Weckström ja kolmesti osunut Silvio Piola.
Eino ”M-o-n-i” Soinio, joka oli Tukholmassa 1912 ollut kaatamassa Italiaa pelaajana, kirjoitti Helsingin Sanomiin ottelusta luultavasti pisimmän artikkelin, joka yksittäisestä Suomen jalkapallomaaottelusta oli lehdessä koskaan julkaistu. Soinio kehui Suomen esityksen olleen ”kunniakas Suomen pahoja kolauksia kärsineelle jalkapallolle”, eikä pelitapahtumien perusteella tasapeli tai kotivoittokaan olisi ollut suuri vääryys. Soinio kiitteli koko joukkuetta sisukkaasta ja itsevarmasta pelistä nostaen esiin erityisesti maalivahti Thure Sarnolan.
Sarnolan esitys on myöhemmissä suomalaislähteissä saanut lähes myyttisen sädekehän. Esimerkiksi Rakas Jalkapallo-teoksessa Sarnolan kerrotaan torjuneen ottelussa 80 kertaa, joka 1930-luvun ja nykyjalkapallon välisistä eroista huolimatta on selvästi täysin ylimitoitettu lukema. Samassa jutussa mainitaan, että Vittorio Pozzo olisi pitänyt kuopiolaisvahtia ottelun parhaana pelaajana. Ainakaan HS:n raportista tällaista mainintaa ei löydy; siinä Pozzo päinvastoin sanoo ”useita suuria virheitä” tehneen Sarnolan olleen ottelussa onnekas. Yli-inhimillistä maalivahtia uskottavampi syy lopputulokselle oli Pozzonkin kommentissaan mainitsema syy: sarjakausi Italiassa oli päättynyt kuukautta aikaisemmin, eivätkä pelaajat olleet jaksaneet pitää kuntoaan yllä vain Suomen kohtaamisen takia. Suomessa taas sarjakausi oli täydessä käynnissä ja pelaajat parhaassa fyysisessä kunnossaan.
Suomalaisista ottelussa pelasivat maalivahti Thure Sarnola (Kuopion Pallo-Toverit), kapteeni Veli Leskinen (Helsingin Toverit), Frans Karjagin (HIFK), Eino Lahti (HPS), Armas Pyy (HJK), Antero Rinne (HJK), Pentti Eronen (HJK), Holger Granström (KIF), Aatos Lehtonen (HJK), Kurt Weckström (HJK) ja Nuutti Lintamo (VPS). Heistä Eronen ja Rinne kaatuivat talvisodassa ja Granström jatkosodassa. Sota-aikana yhteensä 12 A-maajoukkueessa nähtyä pelaajaa menetti henkensä.
Pomminsirpale
Sotavuodet 1939–1945 olivat Helsingin Olympiastadionilla aktiivista aikaa. Syksyllä 1940 Stadionin lehterit täytti suomalaisissa urheilukilpailuissa ennen kuulumaton yleisömäärä, kun Suomi, Ruotsi ja Saksa kohtasivat kaksipäiväisessä yleisurheilumaaottelussa. Katsojia oli kumpanakin päivänä noin 50 000. Hakaristilippujen liehuessa Stadionin kaarteissa voittajaksi selvisi Saksa. Aseveljien urheilukohtaamiset olivat saaneet alkunsa viikkoa aikaisemmin, kun Saksa oli tyrmännyt Suomen jalkapallomaaottelussa Leipzigissa maajoukkueen historian edelleen suurimmilla tappiolukemilla 13–0.
Ajan olosuhteet huomioiden suuriakin urheilu- ja yleisötapahtumia pystyttiin järjestämään Stadionilla sotavuosina melko paljon, vaikka Stadionin torni oli keväästä 1941 lähtien varattu Helsingin Ilmasuojelukeskuksen tähystysasemaksi. Samaan aikaan kun Puolustusvoimien ilmatorjunta päivysti pommikoneita, nähtiin Stadionin sisäpuolella kansallisia jalkapallo-otteluita, kolmet yleisurheilun SM-kilpailut, kolme jalkapallon A-maaottelua ja useita sotainvalidien varainkeruutapahtumia.
Helsingin kolmessa suurpommituksissa helmikuussa 1944 Stadionille putosi yhteensä 16 palo- ja räjähdyspommia, jotka aiheuttivat vaurioita katsomorakenteisiin, sisätiloihin ja tulostauluun. Myös Stadionin siipirakennuksessa edellisenä vuonna avatussa Urheilumuseossa särkyi vitriinejä ja ikkunoita ja tauluja putosi seiniltä. Urheilumuseon kokoelmiin pommituksista talletettiin sirpale viimeisen pommitusyön 26–27.2. aikana pudonneesta pommista.
Laudanpalanen
Sotavuosien arkea leimasi säännöstely ja pula. Tiukassa ollutta työtä Helsingissä tarjosivat muun muassa rakennustehtävät Olympiastadionilla. Kaksi talvisodan käynyttä ja luultavimmin seuraavana vuonna rintamalle uudestaan joutunutta sotilasta jätti ajastaan lyhyen mutta paljon kertovan merkinnän kokoelmissamme olevaan laudankappaleeseen.
”Tämän hyllyn teki Niinistö ja Tuomisto elokuussa 1940. Työajat on huonot Suomessa. Helsingissä ei juuri rakenneta mitään. Tulimme Suomen ja Neuvostoliiton välisestä sodasta huhtikuun lopulla ja olemme olleet töissä täällä Stadionilla.”
Näihin ja muihin esineisiin pääset tutustumaan Olympiastadionilla näyttelyssämme, jonka avaamme heti kun koronatilanne sen sallii, ja jo sitä ennen näyttelyn 3D-kuvatussa mallissa.
Jouni Lavikainen
Lähteet:
HS 21.7.1939
Erkki Alaja: Olympiastadion. Teos 2020.
Vesa Tikander: Pitkä avaus 1911–1958. Teoksessa Kivinen kisamatka – miesten jalkapallomaajoukkueen historia. Docendo 2020.
Göran Wallen: Thure Sarnola – maalivahtipelin ulottuva uudistaja. Teoksessa Rakas Jalkapallo. Teos 2007.