Ensimmäiset olympialaiset talvikisat järjestettiin Ranskan Chamonix’ssa, Alppien korkeimman vuoren Mont Blancin juurella 25.1.–5.2.1924. Oikeastaan näin ei ollut laita, siitä Pohjoismaat olivat pitäneet huolen.
Talvilajeja nähtiin olympiakisoissa ensi kertaa Lontoossa 1908: ohjelmassa oli taitoluistelu, jonka mitalit ratkottiin lokakuussa hallioloissa. Vuoden 1916 Berliinin olympiakisoissa olisi kilpailtu myös taitoluistelussa, jääkiekossa sekä Schwarzwaldin vuoristossa hiihdossa, mutta kisat peruttiin maailmansodan vuoksi. Antwerpenissa 1920 ohjelmaan kuului taitoluistelu ja ensi kertaa jääkiekko. Kilpailut suoritettiin huhtikuussa hallissa.
Kun vuoden 1924 olympiakisat myönnettiin KOK:n kongressissa 1921 Pariisille, ranskalaiset halusivat ottaa ohjelmaan mukaan kaikki talvilajit. Tämä ei sopinut hiihtourheilua hallinneille Pohjoismaille. Norjalaiset halusivat suojella omia Holmenkollenin kisojaan ja ruotsalaiset Pohjoismaisia kisoja ”etelämaalaisten” väliintulolta. Suomella ei ollut omaa lehmää ojassa, mutta solidaarisuuden nimessä tuettiin naapurimaita. KOK:n puheenjohtajalle Pierre de Coubertinille lähettämässään kirjelmässä Pohjoismaat uhkasivat jopa boikotilla, jos talviolympiakisoista tulisi totta. Arvovaltakysymysten ohella Pohjoismaiden epäluulon taustalla oli merkittävä ero talviurheilun olemuksessa. Lumisissa maissa hiihtäminen ja luistelu olivat kansanurheilua, etelän mailla ”hotelliurheilua”, jota voivat harrastaa vain vauraat turistit ja heitä palvelevien vuoristokylien asukkaat.
Kompromissina sovittiin, että ranskalaiset saavat vuonna 1924 järjestää ”talviurheiluviikon”, jonka tapahtumia ei saa kutsua olympiakilpailuiksi. Paikkakunnaksi valittiin Chamonix ja ajankohdaksi tammi-helmikuu. Ohjelmaan otettiin hiihto, pika- ja taitoluistelu, jääkiekko, kelkkailu, curling ja sotilaspartiohiihto, joten luvassa oli ennennäkemättömän laaja kansainvälisen talviurheilun katselmus. Kisojen järjestämisestä vastasivat Ranskan olympiakomitea ja Pariisin kisojen järjestelyorganisaatio, joten tapahtuman ”epävirallinen” status jäi paikan päällä olijoille epäselväksi, mikä arvattavasti oli tarkoituskin. Suomessakin lehdistö unohti nyanssit ja kirjoitti avoimesti Chamonix’n talviolympiakisoista.
Korkein toivein matkaan
Suomi oli olympiaurheilun suurvalta: Antwerpenissa 1920 uusi siniristilippu oli nostettu voittosalkoon 15 kertaa. Chamonix’ssa suomalaisilla talviurheilijoilla oli ensi kertaa tilaisuus loistaa urheilumaailman valokeilassa, ja tarjolla olikin vahvoja ehdokkaita. Hiihtäjät Anton Collin ja Tapani Niku olivat 1922 ottaneet kaksoisvoiton Holmenkollenin kisojen 50 kilometrillä. Pikaluistelija Clas Thunberg oli voittanut yhteispisteiden maailmanmestaruuden 1923 ja EM-kullan 1922.
Hiihtäjät kisamatkalle karsittiin tammikuussa Lahden SM-kisoissa Tapani Nikun voittaessa sekä 10:n että 30 kilometrin kilpailun. Clas Thunberg nimettiin joukkueeseen suoraan, ja Hämeenlinnassa pidettyjen karsintojen perusteella kisalipun pikaluisteluun lunastivat myös Julius Skutnabb ja Asser Wallenius. Matkaan lähtivät myös aviopari Ludowika ja Walter Jakobsson, pariluistelun olympiavoittajat Antwerpenissä 1920. Suomen joukkueen kokonaisvahvuudeksi muodostui 19 urheilijaa: viisi hiihtäjää, neljä mäkihyppääjää ja yhdistetyn miestä, kolme pikaluistelijaa, pariluistelupari ja viiden hengen joukkue sotilaspartiohiihtoon. Luistelijat harjoittelivat parin viikon ajan Sveitsin Davosissa ennen matkaansa kisapaikkakunnalle. Hiihtäjät matkustivat Berliinin ja Zürichin kautta saapuen paikalle Chamonix’iin kaksi päivää ennen avajaisia.
Upeat alppimaisemat olivat uutta melkein kaikille suomalaisille: vain Jakobssonin pariskunta oli aiemmin kilpaillut Pohjoismaiden ulkopuolella. Chamonix oli turismista elävä 3500 asukkaan kylä korkeiden vuorten kummaltakin puolen reunustaman Arve-joen laakson pohjalla. Automobiileja ei paikalla näkynyt: laaksoon pääsi vain junalla, ja kylän kaduilla liikuttiin jalan tai hevosten vetämillä rekivälineillä. Kisavieraat asuivat hotelleissa, joita oli tarjolla useita kymmeniä. Suomalaisten majapaikka Hôtel de Paris ei ollut kalleimmasta päästä, mutta menetteli kyllä. Ranskalaiseen ruokapuoleen ei juuri ehditty tottua, mutta onneksi kotimaasta oli tuotu voita, läskiä ja mustaa leipää.
Kisojen keskipisteeksi oli rakennettu jäästadion, joka toimi seremonioiden näyttämönä, luistinlajien areenana ja hiihtokilpailujen lähtö- ja maalialueena. Muita kisojen vaatimia rakennuskohteita olivat kelkkailurata ja juuri valmistunut hyppyrimäki, jota mainostettiin maailman parhaana. Kisojen avajaisissa 25.1.1924 stadionille marssi 17 maan joukkueet. Mukana olivat kaikki varteenotettavat talviurheilumaat lukuun ottamatta Saksaa, jonka välit Ranskaan olivat edelleen maailmansodan jäljiltä kireät. Suomen joukkueen kärjessä marssi nimikyltin kera Tapani Niku perässään lippua kantanut mäkihyppääjä Armas Palmros.
Neljä kultaa luistinradalta
Kilpailut käynnistyivät lauantaina 26.1. pikaluistelulla, joka kesti perinteiseen tapaan kaksi päivää: ensin luisteltiin 500:lla ja 5000 metrillä, seuraavana päivänä 1500:lla ja 10 000 metrillä. Suomalaisia hyödyttänyt uutuus oli, että kaikki neljä matkaa olivat omia mitalikilpailujaan, MM- ja EM-kisoissa kun kilpailtiin vain yleismestaruudesta. Clas Thunberg oli suurin suosikki ja norjalaiset hänen päähaastajiaan, mutta jännityksellä odotettiin ensi kertaa Euroopan jäillä nähtyjen amerikkalaisten panosta varsinkin pikamatkalla. 500 metrillä nopein olikin USA:n Charles Jewtraw, josta näin tuli talvikisahistorian ensimmäinen olympiavoittaja. Hermostuneesti esiintynyt Thunberg jäi jaetulle kolmannelle sijalle. Iltapäivällä luistelulla 5000 metrillä suomalaiset ottivat täysimittaisen revanssin: Thunberg voitti kultamitalin Julius Skutnabbin varmistaessa Suomen, Helsingin ja Kruununhaan kaksoisvoiton.
Toisen luistelupäivän avannut 1500 metriä oli Thunbergin leipälaji, ja mestaruus tulikin varsin helposti. Skutnabb sijoittui kahden norjalaisen jälkeen neljänneksi. Päätösmatkalla 10 000 metrillä suomalaistähdet oli arvottu samaan pariin. Tuloksena oli jälleen kaksoisvoitto: pitkien matkojen erikoismiehenä tunnettu Skutnabb löi Thunbergin kolmen sekunnin erolla. Myöhemmin muistelmissaan Thunberg kertoi luvanneensa jättää voiton ystävälleen ja päästäneensä hänet ohitseen pari kierrosta ennen maalia. Väite ei pidä paikkaansa, sillä kaikkien raporttien mukaan Skutnabb johti kilpaa reilusti, ja Thunberg tavoitti häntä vasta lopussa. Kisojen kolmannen kultamitalinsa Thunberg korjasi yhteispistekilpailussa Skutnabbin ottaessa pronssin. Miesten väliin kiilasi Norjan Roald Larsen, joka oli ottanut himmeän mitalin kaikilla neljällä matkalla. Uutiset Chamonix’sta herättivät kotimaassa ansaittua riemua. ”Suomalaisen luistinurheilun loistava päivä” nousikin Helsingin Sanomien etusivun uutiseksi ohi Leninin hautajaisten.
Partiomiesten rankka päivä
Hiihtäjistä ensimmäisinä tuleen pääsivät sotilaat. Chamonix’n kisaohjelmaan oli otettu eri maiden asevoimien välinen partiohiihtokilpailu, ja Suomen armeija tarttui kutsuun innolla. Nelimiehisen joukkueen hiihdettävänä oli 30 kilometrin matka. Partiota johti upseeri varustuksenaan kartta ja kompassi; muut miehet kantoivat kivääriä ja 10 kilon pakkausta. Matkalla oli yksi ampumapaikka, jossa kukin kolmesta miehestä ampui kuusi laukausta 250 metrin päässä oleviin maalitauluihin; jokainen osuma toi puolen minuutin aikahyvityksen. Luutnantti Väinö Bremerin johtamaan Suomen partioon ilmoitettiin vääpeli Heikki Hirvonen sekä kersantit August Eskelinen ja Martti Lappalainen. Viimemainitun viime hetkellä sairastuttua hänet korvasi sotamies Ville Mattila. Suomi joutui lumipyryyn ladunaukaisijaksi. Rankka kilpalatu kävi puurajan yläpuolella yli 1900 metrin korkeudessa, ja jyrkissä laskuissa kaatuivat vuorollaan kaikki Suomen kiväärimiehet. Suomi hävisi Sveitsille hiihtoajassa viisi minuuttia; ammunnassa Suomi oli parempi mutta vain puolentoista minuutin arvosta. Kakkossijaa oli lopulta pidettävä tyydyttävänä, olivathan sveitsiläiset alppilatujen asiantuntijoita.
Kansallissuru vuoristoradalla
Suomalaisyleisön eniten odottama kilpailupäivä koitti 30. tammikuuta, kun vuoroon tuli 50 kilometrin hiihto. Suomalaiset eivät olleet kohdanneet Norjan kärkihiihtäjiä sitten Holmenkollenin voiton 1922; Chamonix’ssa hiihtomaailman herruus ratkaistaisiin ensi kertaa puolueettomalla maaperällä Pohjoismaiden ulkopuolella. Norjalaiset tiedettiin mäkimaastossa vahvemmiksi, mutta ennakkotietojen mukaan kilpaladun piti kulkea helpohkolla reitillä laakson pohjalla. Sitäkin suurempi järkytys suomalaisille oli, kun paljastui, että hiihtäjät joutuvat samalle kauhuladulle kuin sotilaspartiot päivää aiemmin. Kilpailupäivästä muodostuikin painajainen: Tapani Niku keskeytti kaaduttuaan ja loukattuaan kylkiluunsa 40 kilometrin kohdalla. Kovan kohtalon kokivat myös Anton Collin ja Erkki Kämäräinen. Ainoana suomalaisena maaliin selviytynyt Matti Raivio sijoittui seitsemänneksi. Norjalaiset valloittivat Thorleif Haugin johdolla neljä ensimmäistä sijaa. ”Meikäläisten täydellinen epäonnistuminen aiheuttanut kansallissurun maassamme”, otsikoi Martti Jukola Suomen Urheilulehdessä.
Surun pyyhkimiseksi jäi aikaa kolme päivää. Hiihtäjien ohjelmassa oli myös 18 kilometrin kilpailu, jonka latu kulki seurasi pääosin viidenkympin alavamman loppuosuuden reittiä. Tapani Niku lähti matkaan kylkiluuvammastaan huolimatta ja sijoittui Thorleif Haugin ja tämän maanmiehen Johan Grøttumsbråtenin jälkeen kolmanneksi voittaen näin Suomen ensimmäisen hiihdon arvokisamitalin. Mitalin väriä jouduttiin hieman puntaroimaan, sillä kisa toimi samalla yhdistetyn kilpailun hiihto-osuutena. Haug ja Grøttumsbråten oli alun perin ilmoitettu vain yhdistettyyn, ja eräät suomalaislehdet ehtivätkin uutisoida Nikun voittaneen hiihdon kultamitalin. Sotku selvitettiin kuitenkin norjalaisten eduksi, ja Niku sai tyytyä pronssiin, mikä Suomessakin lopulta tunnustettiin urheilulliseksi ratkaisuksi.
Norjalaiset arvostivat eniten yhdistettyä kilpailua. Alun perin he olivatkin ehdottaneet, että Chamonix’ssa jaettaisiin mitalit vain 50 kilometrillä ja yhdistetyssä, kuten oli tapana Holmenkollenilla. Kisaisännät olivat kuitenkin halunneet jakaa myös erikoismitalit 18 kilometrin hiihdosta ja mäestä. Kisojen viimeisenä kilpailupäivänä 4.2. ratkottiin hyppyrimäessä yhdellä kertaa kahden lajin mitalit. ”Hiihtokuningas” Thorleif Haug varmisti yhdistetyssä kilpailussa kisojen kolmannen kultamitalinsa. Erikoismäkikilvan voitti Norjan Jacob Tullin Thams, joka liiteli tyylikkäästi kahdesti 49 metriä. Suomen jalkapallomaajoukkueen kärkimiehenä tunnettu Verner Eklöf oli yhdistetyssä kilpailussa yhdeksäs ja Sulo Jääskeläinen mäkikilvassa yhdestoista.
Jakobssoneille vielä mitali
Pariluistelun olympiavoittoa puolustaneelle Jakobssonin pariskunnalle oli kertynyt kosolti kokemusta: Ludowikalla oli ikää 39 ja Walterilla 41 vuotta. Chamonix’ssa heidän palkinnokseen tuli hopeamitali. Suomalaisparin ”plastillinen” esitys teki yleisöön edelleen vaikutuksen, mutta tuomaristo arvosti enemmän itävaltalaisparin Helene Engelmann/Alfred Berger rohkeutta ja akrobaattista taituruutta.
Chamonix’n muita kilpailulajeja ei Suomessa harrastettu lainkaan. Curlingissa Ison-Britannia saavutti kullan ja ruotsalaisten tirehtöörien joukkue hopean. Kelkkailussa voiton vei Sveitsin nelimiehisjoukkue. Oudolta näytti suomalaisten silmissä myös jäähockeypeli, jonka turnaukseen osallistui kahdeksan maata. Aivan ylivoimaisen mestaruuden vei Kanada, joka löi Tšekkoslovakian maalein 30–0, Ruotsin 22–0, Sveitsin 33–0, Ison-Britannian 19–2 ja finaalissa USA:n 6–1. Vaahteralehtisiä edusti maan amatöörimestarijoukkue Toronto Granites. Kanadassa syntyneitä ja lajin oppineita olivat myös miltei kaikki pronssijoukkue Ison-Britannian pelaajat. Eurooppalaista osaamista edusti parhaiten Ruotsi, joka hävisi pronssipelin briteille niukasti 4–3.
Jälkikaikuja
Tuhansien ihmisten väkijoukko juhli ”Jääkenttien Nurmea” Clas Thunbergia ja muita Chamonix’n pikaluistelijoita Helsingin rautatieasemalla. Hiihtäjien kotimatka oli vähemmän iloinen, vaikka reissu tehtiin Pariisin kautta. Suurkaupungin nähtävyydet ja huvitukset eivät juuri jaksaneet innostaa kovia kokeneita miehiä.
KOK päätti viimein 1925 perustaa erilliset olympialaiset talvikisat. Seuraavana vuonna Chamonix’n kisoille myönnettiin jälkikäteen ensimmäisten talviolympialaisten arvo. Vielä lisää arvoa ne saivat vuonna 1965, kun Kansainvälinen hiihtoliitto FIS päätti tunnustaa ne samalla ensimmäisiksi hiihtourheilun MM-kilpailuiksi. FIS oli näet perustettu kisojen aikana Chamonix’ssa kokoontuneessa hiihtokongressissa.
Tarinaan kirjoitettiin vielä yksi luku. Kun varsinaiset talviolympiakisat aloitettiin 1928, virallisesta lajivalikoimasta puuttuivat Chamonix’ssa nähdyt sotilaspartiohiihto ja curling. Myöhemmissä kisoissa ne olivat mukana vain epävirallisina lajeina, joten myös vuoden 1924 kilpailut jätettiin pois olympiatilastoista. Vuonna 2006 KOK kuitenkin tunnusti, että Chamonix’ssa nämä lajit olivat olleet yhtä lailla virallisia kilpailuja kuin muutkin. Suomi sai näin sotilaspartiohiihdosta yhden hopeamitalin lisää 82 vuoden viipeellä. Vielä yksi yllätys paljastui tämän jälkeen: Suomen partiojoukkueeseen tehty viime hetken muutos ei ollut kantautunut kisajärjestäjien tietoon, joten KOK:n mitalilistoille ilmestyi Martti Lappalaisen nimi. Pian tämäkin saatiin korjattua ja Ville Mattila nostettua olympiamitalistien joukkoon.
Suomen mitalit Chamonix’n kisoissa:
Kultaa (4):
- 1500 m pikaluistelu: Clas Thunberg
- 5000 m pikaluistelu: Clas Thunberg
- 10 000 m pikaluistelu: Julius Skutnabb
- Pikaluistelun yhteispisteet: Clas Thunberg
Hopeaa (4):
- 5000 m pikaluistelu: Julius Skutnabb
- 10 000 m pikaluistelu: Clas Thunberg
- Pariluistelu: Ludowika Jakobsson/Walter Jakobsson
- Sotilaspartiohiihto: Väinö Bremer, Heikki Hirvonen, August Eskelinen, Ville Mattila
Pronssia (3):
- 18 km hiihto: Tapani Niku
- 500 m pikaluistelu: Clas Thunberg
- Pikaluistelun yhteispisteet: Julius Skutnabb
Suomi (4–4–3) sijoittui mitalitilastossa toiseksi Norjan (4–7–6) jälkeen.
