Ensimmäisen maailmansodan päättymisestä ei ollut kulunut viittäkään kuukautta, kun Kansainvälinen olympiakomitea (KOK) päätti ensimmäisessä sodanjälkeisessä kokouksessaan Lausannessa 6.4.1919 myöntää vuoden 1920 olympiakisat Belgian Antwerpenille. Edelliset kisat oli pidetty suurella menestyksellä Tukholmassa 1912; vuoden 1916 Berliinin kisat oli sodan keskellä peruutettu. KOK oli siirtänyt päämajansa puolueettomaan Sveitsiin, mutta Lausanneen ei kutsuttu sodan häviäjävaltioiden Saksan, Itävallan ja Unkarin edustajia. Voittajavaltojen yleinen mielipide vaati ankaraa rangaistusta ”keskusvalloille”, jotka tuomittiin yksin sotaan syypäiksi. Kisaisännän valinta symboloi tätä ajan henkeä.
Antwerpen oli jättänyt hakemuksen vuoden 1920 olympiakisoista jo 1913, mutta valintaa ei ehditty tehdä ennen sodan syttymistä kesällä 1914. Puolueeton Belgia joutui heti alussa Saksan hyökkäyksen kohteeksi, suorin reitti Ranskan kimppuun kun kulki sen kautta. Tämä antoi taas Isolle-Britannialle muodollisen syyn liittyä sotaan Saksaa vastaan. Saksalaiset valloittivat miltei koko Belgian, mutta maan länsikärki jäi vapaaksi muodostaen länsirintaman pohjoisimman osan. Sadat tuhannet sotilaat varsinkin Britanniasta ja sen siirtomaista menettivät henkensä liejuisilla ”Flanderin kentillä” vuosina 1914–1918. Belgia nautti laajaa sympatiaa uhraustensa ja kärsimystensä vuoksi, joten KOK:n ranskalainen puheenjohtaja Pierre de Coubertin päätti tarjota kisaisännyyttä Antwerpenille, varsinkaan kun muitakaan hakemuksia ei oikein ollut pöydällä. Belgialaisten oma into oli tällä välin ehtinyt laimeta.
Vastahakoinen isäntä
Schelde-joen varrella sijaitseva Antwerpen oli 1500-luvun alussa Euroopan valtamerikaupan ja pankkimaailman keskus. Tämän aseman se menetti pian Amsterdamille, mutta 1800-luku toi uuden nousukauden: Belgia oli mannermaan teollistunein valtio ja Antwerpen sen tärkein satamakaupunki. Erityisen kuuluisaksi kaupunki tuli timantinhiojistaan.
Antwerpenissä oli vuonna 1920 noin 300 000 asukasta, joista suurin osa puhui flaamin kieltä. Valtaa kaupungissa kuten koko Belgiassa piti kuitenkin ranskankielinen eliitti, jota edustivat myös olympiahankkeen puuhamiehet johtajanaan kreivi Henri de Baillet-Latour. Maassa oli vastikään säädetty miesten yleinen äänioikeus, ja liberaali, katolinen ja varsin maltillinen sosialistinen puolue istuivat yhteishallituksessa. Belgian armeijaa sodassa johtanut kuningas Albert nautti laajaa arvostusta. Soraäänen muodosti flaaminationalistinen liike, joka oli kielletty veljeiltyään sodan aikana saksalaismiehittäjien kanssa. Heinäkuussa 1920, kuukausi ennen olympiakisojen avajaisia, Antwerpenissä puhkesi mellakoita poliisin ampuman nationalistiopiskelijan hautajaisissa.
Ajatus olympiaisännöinnistä ei nauttinut laajaa kannatusta sodanjälkeisissä oloissa. Saksalaiset olivat pommittaneet Antwerpeniä vuonna 1914, ja kaupungissa vallitsi yhä paha asuntopula. Työttömyys ja inflaatio olivat myös jatkuvia ongelmia. Olympiaurheilu katsottiin liberaalin porvariston asiaksi: katoliset urheilujärjestöt eivät asiasta innostuneet, ja työväestön suosimat ammattipyöräily ja -nyrkkeily oli suljettu kisojen ulkopuolelle. Kun kisoja oli kuitenkin aikoinaan tullut haettua ja KOK niitä nyt tarjosi, ei niistä kansallisen kunnian nimissä voinut enää kieltäytyäkään. Belgian valtiovalta asettui hankkeen taakse, ja Baillet-Latourin johtama järjestelykomitea ryhtyi rakentamaan kisoja vastahakoiseen kaupunkiin olympiahistorian lyhimmällä, vain runsaan vuoden mittaisella varoitusajalla.
Olympiakisojen päänäyttämöksi pystytettiin kaupungin etelälaidalle 30 000 katsojaa vetävä stadion. Työt aloitettiin heinäkuussa 1919, ja avajaisia vietettiin toukokuussa 1920. Varojen niukkuuden ja kiireen vuoksi stadionin näyttävä pääportti ja kaarteita reunustavat pylväiköt valmistettiin kipsistä ja purettiin myöhemmin. Olympiastadion jäi kisojen jälkeen Beerschot AC -seuran haltuun; suomalaiset muistavatkin sen ehkä jalkapalloilija Arto Tolsan kotikenttänä 1970-luvulla. Uintiareena rakennettiin vanhaa kaupunginmuuria reunustaneeseen vallihautaan. Kisaohjelmaan kuuluneita talvilajeja varten Antwerpenillä oli mitat täyttävä jääpalatsi, ja ratapyöräilyä varten oli juuri ennen sotaa valmistunut uusi velodromi. Muutoin voitiin improvisoida: nyrkkeily ja paini saivat komeat puitteet eläintarhan konsertti- ja näyttelysalista, kivääri- ja pistooliampujille järjestyi tilaa Belgian armeijan harjoituskentältä, ja soutajat saivat kilpailla Antwerpenin ja Brysselin välisessä kanavassa, Coubertinin todistuksen mukaan mahdollisimman rumassa teollisuusmaisemassa.
1 Stadion 2 Uintiareena 3 Paini ja nyrkkeily 4 Jääpalatsi 5 Velodromi 6 Hirviammunta ja kenttäratsastus (kulmakartassa) 7 Suomen joukkueen majapaikka.
Uusia lippuja
Kisat ottivat varaslähdön jo huhtikuun lopussa 1920 taitoluistelulla ja jääkiekolla. Myös ammunnassa, purjehduksessa, jousiammunnassa ja pyöräilyssä ehdittiin kilpailla mitaleista jo ennen kuin kuningas Albert julisti seitsemännen olympiadin kisat virallisesti avatuiksi Olympiastadionilla 14.8.1920. Avajaisseremonioiden uutuuksia olivat viiden renkaan olympialippu ja olympiavala, jonka kaikkien kansojen urheilijoiden puolesta vannoi miekkailija Victor Boin. Antwerpenin kisoihin osallistui 29 maata, yksi enemmän kuin Tukholmassa 1912. Sotaa edeltäneissä olympiakisoissa jo omina ”urheilukansoinaan” esiintyneet Suomi ja Böömi kilpailivat ensi kertaa omien lippujensa alla, jälkimmäinen Tšekkoslovakian kuosissa. Muita uutuuksia olympiakartalla olivat Viro ja Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunta (Jugoslavia).
Joukosta puuttuivat Saksa, Itävalta, Unkari, Bulgaria ja Turkki. Maailmansodan häviäjävaltojen kutsuminen kisoihin ei tullut kyseeseenkään: Belgiassa, Ranskassa ja Britanniassa oltiin jyrkästi sitä mieltä, että kuluisi pitkään ennen kuin varsinkaan saksalaiset hyväksyttäisiin jälleen ”sivistyneiden urheilukansojen” joukkoon. Saksan epäreiluna pidetty kohtelu närkästytti sodassa puolueettomina pysyneitä Pohjoismaita, joissa jonkun aikaa puntaroitiin jopa sympatiaboikottia.
Sotaa edeltäneen ajan suurvalloista puuttui myös Venäjä. Vuodesta 1917 lähtien jatkunut sisällissota oli juuri kääntynyt Leninin johtaman neuvostovallan voitoksi, kun Puola hyökkäsi saaliinjaolle keväällä 1920. Yritys epäonnistui pahasti, ja elokuussa, juuri olympiakisojen päivinä, Puna-armeija eteni Varsovan porteille. Sotauutiset hallitsivat lehtiotsikoita ja varjostivat tunnelmia Antwerpenissä: Puolan luhistumisen peloteltiin johtavan vallankumoukseen Saksassa ja lopulta koko Euroopan ”bolševisoimiseen”. Välitön uhka väistyi puolalaisten voitettua taistelun Veiksel-joella, mutta ongelmat eivät kadonneet. Maailmansota oli järkyttänyt vanhaa yhteiskuntajärjestystä kaikkialla. Työväestö vaati ja sai poliittisia oikeuksia ja sosiaalisia uudistuksia, mutta työttömyys ja lama aiheuttivat yhä lakkoja ja levottomuuksia monessa maassa. Vauraudesta nautti vain Yhdysvallat, joka oli sulkeutumassa kuoreensa ja jättämässä Euroopan oman onnensa nojaan.
Huonon ilman kisat
Tuskin missään olympiakisoissa on vallinnut niin ikävä ilmapiiri kuin Antwerpenissä vuonna 1920. Isäntien improvisoima koulumajoitus ei vastannut kisavieraiden vaatimuksia, ja ruokakin aiheutti valituksia. Kilpailujen järjestelyissä ja tuomaroinnissa oli kosolti ongelmia, ja yleisön epäurheilijamainen käytös herätti pahennusta. Tšekkoslovakia marssi ulos jalkapallofinaalista Belgiaa vastaan protestina tuomaritoiminnalle, ja Belgian tappio Isolle-Britannialle vesipallon loppuottelussa nostatti rajun katsomomellakan. Valituksia liikkui myös toiseen suuntaan: asunto- ja elintarvikepulasta kärsivän kisakaupungin asukkaat ottivat vastaan runsaat 2600 ”kutsumatonta” vierastaan kylmäkiskoisesti, joskus suorastaan vihamielisesti. Belgialaislehdistössä syytettiin ulkomaalaisia urheilijoita moraalittomasta käytöksestä, siivottomuudesta ja varastelusta. Kaiken kruunasi kylmä sää ja rankkasade, joka jatkui koko stadionviikon ajan.
Kaikki ongelmat eivät toki johtuneet isäntämaasta. Yhdysvaltain olympiakomitea oli varannut joukkueensa merimatkaa varten sotilaslaivan, joka oli edellisellä Atlantin ylityksellään kuljettanut kaatuneiden amerikkalaissotilaiden ruumiita. Hyttipaikkoja riitti vain johtajille, naisille ja armeijan edustajille, muu joukkue majoitettiin yhä formaliinilta haisevaan ruumaan. Urheilijat kirjoittivat USA:n sotaministerille valituskirjeen, joka herätti suuren lehdistökohun. Chauvinismi ja yltiöisänmaallinen puolueellisuus ei myöskään ollut belgialaisten yksinoikeus: kitkerät kertomukset omien urheilijoiden ”sortamisesta” olivat ajalle tyypillinen piirre kaikkien maiden lehdistössä.
Sota oli aihe, jota kisaisännät eivät antaneet vieraittensa unohtaa. Stadionin porttia vartioi käsikranaattia heittävää belgialaissotilasta esittävä patsas. Urheilijoille järjestettiin turismimatkoja Flanderin taistelukentille, jossa länsirintaman kauheudet olivat vielä tuoreina näkyvillä. Monille heistä maisemat herättivätkin synkkiä muistoja vain parin vuoden takaa.
Taloudellisesti Antwerpenin olympiakisat olivat suorastaan katastrofi. Merkittävä osa julkisen vallan myöntämistä ja yksityisiltä tahoilta kerätyistä varoista kulutettiin jo ennen kisoja erilaisiin juhlallisuuksiin. Stadionin rakentamiseen liittynyt maakeinottelu aiheutti järjestelykomitealle raskaan velkataakan. Pahiten petyttiin yleisötavoitteissa. Olympiaohjelman monet eliittilajit, joihin Belgiassa luettiin myös yleisurheilu, eivät juuri kiinnostaneet tavallista kansaa, eivät myöskään pyöräilyn, nyrkkeilyn ja painin amatööriversiot. Suosituimmissa lajeissa, kuten jalkapallossa ja voimistelussa, lippujen hinnat oli nostettu työväestön ulottumattomiin.
Uusille urille
Antwerpenin olympiakisat päättyivät esteratsastuskilpailuihin 12.9.1920. Runsaan viiden kuukauden aikana oli jaettu mitaleita kaikkiaan 161 lajissa yli 20 eri urheilumuodossa. Naisille avoimia kilpailuja oli vain taitoluistelussa, uinnissa ja tenniksessä. Mitalitilastoon ylsi 22 maata, kärjessä Yhdysvallat, edellisten kisojen isäntämaa Ruotsi ja Iso-Britannia. Kisoista ei kirjoitettu kunnon loppuraporttia, ja monien kilpailujen tuloksetkin jäivät epäselviksi. Antwerpenin kisat saivat kritiikkiä kaikilta suunnilta, eikä vähiten belgialaisilta itseltään, mutta tärkeintä oli, että ne saatiin ylipäänsä pidettyä: olympialiike olisi helposti voinut hukkua maailmansodan alle. Olympiakisojen paluu oli varma merkki maailman palaamisesta raiteille.
Mitalikilpailussa neljänneksi sijoittui maa, jonka menestys nousi koko urheilumaailman ihastuksen kohteeksi. Parhaat muistot Antwerpenin kisoista jäivätkin epäilemättä meille suomalaisille.
Vesa Tikander
Kuvat: Wikimedia Commons