Suihkuvesi huuhtoo lattiakaivoon eritteitä, joihin liittyy valtavasti tunteita. Kipua ja riemua, pettymystä ja toivoa, ylilatausta ja alipalautumista, onnistumisen iloa ja epäonnistumisen katkeruutta.
Pukuhuone tai -koppi on kaikille suomalaisille tuttu tila koulujen liikuntatunneilta, uimahalleista ja harrastuksista. Meillä kaikilla on pukuhuoneeseen liittyviä käsityksiä, muistoja ja tunteita. Näistä osa on hyviä, osa huonoja, monet innostavia ja jotkut ahdistavia.
Useimmiten varsin karusti sisustetussa tilassa vaihdetaan rituaalinomaisesti arkivaatteet urheiluvaatteisiin ja -varusteisiin, valmistaudutaan suoritukseen, keskitytään sekä keskustellaan ystävien kanssa asioista ja asioiden vierestä. Se on sitä ”pukukoppipuhetta”, jossa julkisen keskustelun koodisto jää monesti syrjään. Pukuhuoneessa surraan tappiot, juhlitaan voitot, itketään epäonnistumiset sekä pestään pois liat, hiet ja naarmut. Joskus yksin ja joskus osana joukkuetta. Tunteita suihkukaan ei pysty pesemään pois.
Pukeutumiselle ja peseytymiselle osoitettu huone onkin lopulta varsin monimerkityksinen ja kerrostunut tila, eikä vain koppi, jossa vaihdetaan vaatteita.
Ihmisen subjektiivisuus uusiutuu ja rappeutuu pukuhuoneessa, sillä voimakkaat tunnekokemukset muokkaavat ihmistä. Urheilusuoritus ja sen harjoittelu vaikuttavat tekohetkellä kehoon ja mieleen hyvässä ja pahassa, ja pukuhuone on kiinteä osa tätä muutosta.
Pukuhuoneessa ilmentyy myös se, mikä on julkista ja yksityistä, mikä on likaista ja mikä puhdasta. Suhde alastomaan kehoon ja kehon peittämiseen muovautuu heti ala-asteen liikuntatunneilta ja harrastuksista alkaen. Toisille yhteissuihkut puolituttujen ja jopa tuntemattomien kanssa ovat luontainen osa arkea, joillekin vastaava kokemus tuottaa pakokauhun tunteita.
Pukuhuoneessa siirrytään roolista toiseen. Esimerkiksi tasavallan presidentti Mauno Koivisto koki vapauttavana tunteena jättää sivuun arjen tittelit ja roolit pukiessaan päällensä lentopallopaidan ja liittyessä tasavertaiseksi joukkueen jäseneksi. Urheilu on osa yhteiskuntaa mutta pukuhuoneen kautta kulkeminen siirtää henkilön erilaisiin yhteiskunnallisiin kosketuspintoihin, erilaiseen käytöskoodistoon. Pukuhuoneessa puhutaan politiikan sijaan pohkeiden kireyksistä tai pallonhallintapelistä.
Pukuhuoneissa vallitsee usein tiukka käytöskoodisto, etenkin ammattiurheilussa. Huoneentaulut määrittelevät näkyvät säännöt, jotka ovat vain osa kokonaisuutta. Joukkueessa vallitseva hiljainen tieto välittyy kokeneemmilta nuoremmille viimeistään siinä vaiheessa, kun tulokas joutuu maksamaan sakon lattialla olevan seuralogon päälle vahingossa astumisesta. Erilaisilla käytöskoodeilla on taustansa niin joukkueen hierarkkisessa vallankäytössä kuin myös arvostuksen muodostumisessa perinteitä kohtaan. Vähemmän ammatillisissa kopeissa ’nuuskaaminen kielletty’ -kyltti osoittaa suunnilleen paikan, jonka kohdalla katossa on kaikista eniten nuuskapusseja.
Pukuhuoneessa suoritetaan riittejä – tulokaspelaajiin kohdistuvat jekut, varusteiden pukeminen tietyssä järjestyksessä, ja joukkueen yhteiset keskittymismusiikit päättyvät siihen, kun joukkueen pukukopin todellinen johtaja ottaa tilan haltuun ja Juha Miedon sanoin ”sukkeroi” joukkueen antamaan kaikkensa ja vielä vähän enemmän. Toisaalta monessa yksilöurheilutapahtumassa yhteiset pukuhuoneet tai odotushuoneet ovat tila, jossa voi katsoa vielä viimeisen kerran vastustajaa silmiin ennen yleisön eteen astumista.
Monissa yhteyksissä pukukoppia pidetään varjeltuna ja jopa pyhän kaltaisena tilana. Se ei ole ihme, sillä pukuhuone ei todellakaan ole vain tavarasäilö, jonka läpi kuljetaan. Jollain tasolla urheilu alkaa ja päättyy aina pukuhuoneessa, ja se tekee tilasta merkityksellisen ja erittäin kiinnostavan osan liikuntakulttuuria.
Pukuhuoneessa käsiteltyihin tunteisiin pääsee palaamaan myös Urheilumuseon näyttelyssä, jonka yhtenä teemana on pukuhuone.
Kalle Rantala