”Bitte mein Herr, olkaa hyvä!”
Suurin piirtein näillä sanoilla lyötiin lukkoon saksalaisen Ludowika Eilersin ja suomalaisen insinööriopiskelija Walter Jakobssonin yhteiset luisteluharjoitukset Berliinin uudessa jääpalatsissa 1908. Hetkeä voi pitää alkupisteenä kahdelle merkittävälle tapahtumalle. Yksityisellä tasolla päätös johti nuorten avioliittoon 1911 ja yleisellä tasolla se sinetöi itsenäisen Suomen ensimmäisen olympiavoiton 1920.
Tapahtumasarjan nuori saksatar, Ludowika Eilers, ihastutti olemuksellaan ja taitavalla luistelullaan jääpalatsiin sattumalta paikalle saapuneet suomalaiset. Vaikuttunein oli vakavasti luistelua harrastanut Walter Jakobsson, joka oli tullut kaupunkiin opintojen perässä.
Luistelu oli sekä Ludowikan että Waltterin intohimo. Ludowikan kohdalla palo lajia kohtaan toi hänet puolisona Suomeen, ”lumen ja jään maahan”, kuten hän muistelmissaan toteaa.
Muutto Keski-Euroopan suurkaupunkien, vilkkaan seuraelämän ja lähimpien parista pohjoiseen ei ollut helppo. Kristallein ja peilein koristellut luistelupalatsit jäivät taakse. Täältä löytyi kelien armoilla olevia luonnonjäitä.
Vuosisadan vaihteen Berliinistä lähteneen Ludowikan oli vaikea ymmärtää miehensä ihastusta Helsinkiin. Kaupunki näyttäytyi maalaiselta ja matalalta. Onneksi se oli kauniilla paikalla meren rannalla ja täällä oli pitkä talvi lumineen ja jäineen, mikä ilahdutti luistelijaa. Toisaalta ahkera osallistuminen isoihin kansainvälisiin kilpailuihin vei parin tiuhaan maailmalle. Pelkkää Helsinkiä elämä ei siten ollut. Uudeksi seuraksi tuli Helsingin Luistinseura, jonka aktiivinen jäsen Walter Jakobsson oli ollut jo pitkään.
Mikä nuoressa suomalaisessa kiinnitti Ludowika Eilersin huomion? Vuosikymmenien jälkeen hän itse muistelee sen olleen Walter Jakobssonin vakava suhtautuminen luisteluun, hänen sitkeytensä tulla paremmaksi ja ajatus nähdä taitoluistelu keinona kehittyä myös henkisesti. Samankaltaisen ajatusrakennelman Ludowika havaitsi muidenkin Helsingin Luistinseuran parissa toimivien keskuudessa. Ihmisillä oli usko omiin kykyihin ja tulevaisuuteen, vaikka isossa kuvassa maailman ja Euroopan rakenteet huojuivat.
Ludowika Eilersin muutto Suomeen oli yksilön valinta. Kyseessä oli rakkaus, joka oli suurta ja kestävää. Siihen sisältyi myös usko yhteiseen tehtävään. Taitoluistelupari halusi kehittyä, menestyä ja viedä suomalaista luistelua eteenpäin. Kilpailutulokset olivat upeat; kolme MM-kultaa, neljä MM-hopeaa ja kirkkaimpana kruununa olympiakulta vuonna 1920 ja olympiahopea 1924. Pari vaikutti aktiivisen kilpaurheilu-uransa jälkeen vielä pitkään Helsingin Luistinseurassa, ja he olivat tuttu näky kansainvälisissä luistelupiireissä.
Tämä maahanmuuttotarina on menetystarina. Saksalainen Ludowika Eilers saapui rakkauden perässä Suomeen, edusti uutta kotimaataan ja jätti perinnön josta ”lumen ja jään maa” sai ja saa olla ylpeä. Nykyajalle hänen tarinassaan on urheilumenestystäkin arvokkaampi oppi. Hänen juurtumistaan maahan auttoi yhteisö, johon kuulua ja jossa häntä arvostettiin.
