Suomen painijoilla oli paljon puolustettavaa Pariisissa 1924. Suomi oli hallinnut mattoa kaksissa edellisissä olympiakisoissa: Tukholmasta 1912 oli tullut kolme kultaa ja Antwerpenista 1920 viisi. Kreikkalais-roomalaisessa painissa Suomi oli Antwerpenissa korjannut yhdeksän mitalia muun maailman kuutta vastaan.
Olympiapainijoiden valmennuksen SVUL:n painijaosto uskoi samoihin jämeriin käsiin kuin Antwerpenissa. Armas Laitinen oli paininut Tukholman kisoissa ja tullut hylätyksi liian väkivaltaisten otteiden vuoksi. Luotsattuaan Suomen painijat menestykseen Antwerpenissä hän oli siirtynyt Amerikan ammattilaiskehiin ja otellut kuuluisan Stanislaus Zbyszkon kanssa maailmanmestaruusarvosta. Vuonna 1922 Laitinen palasi kotimaahan ja kiinnitettiin jälleen painijoiden treenariksi. Lisää arvovaltaa toi virka-asema poliisikomisariona.
Laitinen kiersi kahden vuoden ajan ympäri Suomea neuvomassa, patistamassa ja katsastamassa painijoita. Antwerpenin alla pidetyt karsintakilpailut olivat johtaneet riitoihin ja protesteihin, joten tällä kertaa valinnat tehtiin diktatorisesti. Lupaavimmaksi katsotut painijat kutsuttiin yhteiselle harjoitusleirille Helsingin Lauttasaaren nuorisoseurantalolle kuukautta ennen kisoja. Laitisen valvovan silmän alla viimeisteltiin kuntoa ja hiottiin vielä vapaapainiliikkeitä Eino Leinon johdolla. Tarkkaa oli toiminta myös ruokapöydässä, jossa toisia miehiä lihotettiin ja toisia laihdutettiin.
Leirin päätteeksi nimettiin lopullinen joukkue matkalle Pariisiin. Jokaiseen kreikkalais-roomalaisen sarjaan nimettiin kolme painijaa, joista yhden kohtalo oli jäädä varamieheksi ja sparraajaksi. Osa miehistä ilmoitettiin myös vapaapainiin, jonka erikoistaitajia Suomessa oli vähemmän. Kaikkiaan olympiajoukkueen vahvuudeksi tuli 28 painijaa. Nimimiehiä joukossa riitti: Antwerpenin voittajista mukaan tulivat Oskar Friman, Kalle Anttila ja Amerikasta jälleen saapunut vapaapainija Eino Leino. Anttila oli voittanut 1920 kultaa vapaapainissa mutta pääsi nyt painimaan kreikkalais-roomalaista. Arthur Lindfors ja Edil Rosenqvist lähtivät kirkastamaan Antwerpenin hopeaansa. Maailmanmestaruustittelin olivat parin edellisvuoden sisällä voittaneet Väinö Ikonen, Jussi Salila ja Edvard Westerlund, muun MM-mitalin Kaarlo Mäkinen, Santtu Toivola, Volmar Wikström ja Juho Ikävalko.
Katsannon ulkopuolella olivat Työväen Urheiluliiton vahvat painijat, joiden ainoa väylä olympiakisoihin oli loikkaaminen ”porvarilliseen” painiseuraan. Viimeksi näin oli tehnyt Anselm Ahlfors, joka saikin kutsun Lauttasaaren leirille ja Pariisin matkalle.
Painijoiden kortteeri Bois-Colombesissa. Etualalla joukkueen pisin mies Toivo
Pohjala. Kuva Arvo Haaviston arkisto, TAHTO.
Kuumat oltavat
Painijat majoitettiin Pariisissa yhteen Suomen Olympiakomitean vuokraamista neljästä huvilasta Bois-Colombesin esikaupungissa. Olot kävivät ahtaanpuoleisiksi, mutta paljon huonompaankin oli matkoilla totuttu. Ruokapuolesta oli kannettu erityistä huolta: tarjolla oli riittävästi maitoa, voita ja ruisleipää sekä valmentaja Laitisen tuomia mustikoita, joista keitettiin tuiki tärkeää soppaa. Majapaikka oli riittävän kaukana Pariisin valoista, jotta painijoiden keskittymisrauha säilyi. Suorituksen jälkeen miehet pääsivät toki joukolla käymään kaupungilla.
Olympiakisojen sisälajit – paini, nyrkkeily ja painonnosto – järjestettiin Pariisin kuuluisalla talvivelodromilla (Vélodrome d’Hiver) kivenheiton päässä Eiffel-tornista. Ratapyöräilyä varten rakennettu areena veti 20 000 henkeä, mutta painikilpailuissa yleisömäärä ei noussut yli 3000 katsojan. Tunnelmaa lehtereillä kyllä riitti ranskalaisyleisön kannustaessa kiihkeästi omia suosikkejaan. Tukalaksi kävi myös lämpötila, joka hellepäivinä nousi reilusti yli 30 asteen.
Ongelmia syntyi heti ensimmäisen kilpailuaamun punnituksessa, joka saatiin käyntiin vasta kun Suomen ja Ruotsin joukkueenjohtajat olivat ottaneet ohjat käsiinsä. Sama toistui seuraavina päivinä: kilpailut pääsivät käynnistymään vasta kun ranskalaiset toimitsijat saapuivat paikalle pitkäksi venyneiltä lounailtaan. Lisää viivytystä aiheutti se, että alkupäivinä käytössä oli vain yksi painimatto. Tilanne helpottui, kun Suomen joukkue lainasi järjestäjille oman harjoitusmattonsa. Seurauksena kaaoksesta oli, että painijat joutuivat odottelemaan kuumassa areenassa aamusta iltaan tietämättä, milloin oman ottelun pitäisi alkaa. Kreikkalais-roomalaisen painin oli määrä kestää sunnuntaista keskiviikkoon, mutta viimeiset mitaliottelut väännettiin vasta perjantain ja lauantain välisenä yönä.
Ranskalais-suomalaista painia
Kreikkalais-roomalainen paini oli komeasta nimestään huolimatta lähtöisin Ranskasta. Suomalaiset kutsuivatkin lajia vielä yleisesti ”ranskalaiseksi painiksi”. Huippuunsa laji oli kuitenkin kehitetty Suomessa – suomalaisten itsensä mielestä. Pariisin matolla törmäsikin kaksi painikulttuuria: pohjoismainen riuskaotteinen voimapaini ja liukasliikkeinen ”etelämaalainen” väistöpaini. Jako ulottui myös tuomaritoimintaan. Pohjoismaalaiset valittivat räikeistä vääryyksistä, joihin kiihkeän katsomon pelottelemat etelän tuomarit syyllistyivät. Ranskalaisyleisö puolestaan vihelsi ivallisesti, kun ”skandinaavit” tuomitsivat toisilleen voittoja.
Suomen ja Ruotsin painivälit olivat tunnetusti kitkerät, mutta velodromin helteessä viholliset löysivät toisensa. Yhtä mieltä molemmat olivat siitä, että raskaansarjan kultamitalin sai väärä mies. Pariisilainen palomies Henri Deglane eteni tuomarien suosiolla voitosta voittoon, vaikka pohjoismaalaisten mielestä miehen olisi kuulunut hävitä kaikki ottelunsa. Kotiyleisön komean suosikkipojan viimeiseksi uhriksi joutui Suomen Edil Rosenqvist, joka tuomittiin hävinneeksi äänin 3–2. Ranskalaiselle kannatuksensa antoivat Ranskan, Italian ja Espanjan tuomarit, suomalaiselle suomalainen ja ruotsalainen. Rosenqvist sai tyytyä hopeamitaliin.
Kaikissa muissa ”ranskalaisen” painin painoluokissa voitot menivät pohjoisiin maihin. Kymmenestä suomalaispainijasta ilman mitalia jäivät vain raskaansarjan Jussi Salila ja raskaan keskisarjan Emil Wecksten, joka epäonnekseen kohtasi Ruotsin kovimmat painijat Carl Westergrenin ja Rudolf Nilssonin jo alkukierroksilla. Onni Pellinen korjasi sarjan pronssin kuitenkin Suomelle.
Aamuyölle venyneissä loppupaineissa Oskar Friman voitti kevyensarjan (67,5 kg) kultamitalin lyömällä Unkarin Lajos Keresztesin. Tämä oli aiemmin voittanut Kalle Westerlundin, joka sai pronssin. Viimeiset kolme mitaliottelua suomalaiset saivat painia keskenään toimitsijoiden jo sammutellessa areenan valoja. Kärpässarjassa (56 kg) Anselm Ahlfors voitti Väinö Ikosen ottelussa hopeasta ja pronssista. Molemmat olivat aiemmin hävinneet Viron Eduard Pütsepille, joka saavutti maansa ensimmäisen painin olympiakullan. Höyhensarjassa (62 kg) ja keskisarjassa (75 kg) oli Suomen kaksoisvoitto jo taattu. Palkintojärjestykset valmistuivat, kun Kalle Anttila voitti Santtu Toivolan ja Edvard Westerlund Arthur Lindforsin.
Vapaan tyylin vääntöä
Vapaapaini jouduttiin aloittamaan kreikkalais-roomalaisen vielä jatkuessa. Suomalaisedustus jäi näin osin vajaaksi, kun ”tuplaaminen” ei käynyt päinsä. Ranskan painiliitto luovutti vapaapainin järjestelyn kokonaan kansainväliselle liitolle, mikä osoittautui järkeväksi ratkaisuksi. Turnaus eteni sujuvammin myös siksi, että painija putosi jatkosta yhdellä tappiolla, kun niitä kreikkalais-roomalaisessa oli vaadittu kaksi. Ongelmia syntyi vasta, kun päästiin mitalipaineihin.
Kreikkalais-roomalaisessa painissa oli mitaleille yltänyt vain viisi maata, mutta vapaassa taso oli laajempi. Amerikkalaisia tiedettiin pelätä eniten, mutta yllättävän vahvaksi osoittautui myös Sveitsin joukkue. Kultamitaliotteluihin eteni vain kolme suomalaispainijaa, joista kaksi kohtasi toisensa: vasta 22-vuotias nurmolainen Kustaa Pihlajamäki voitti turkulaisen Kaarlo Mäkisen kärpässarjan (56 kg) finaalissa. Mestaruus jäi Suomen ainoaksi, sillä kevyensarjan (66 kg) loppuottelussa Volmar Wikström kärsi tappion USA:n Russell Visille.
Tästä mitalimittelöt kuitenkin vielä jatkuivat. Antwerpenin olympiakisoissa 1920 oli kreikkalais-roomalaisessa painissa käytetty ruotsalaisen Erik Bergvallin kehittämää systeemiä, jossa kultamitalistille hävinneet painijat ottelivat vielä erikseen keskenään hopeasta ja lopuksi vielä hopeamitalistille hävinneet pronssista. Järjestelmästä oli sen jälkeen kreikkalais-roomalaisessa luovuttu, mutta jostain syystä se otettiin Pariisissa käyttöön vapaapainissa.
Kaarlo Mäkinen korjasi hopean kotiin, ja samoin teki Volmar Wikström, joka hopeafinaalissa voitti Arvo Haaviston. Tämä puolestaan voitti vielä turnauksen pronssimitalista. Eino Leino oli kärsinyt välisarjan (72 kg) välierässä yllätystappion Sveitsin Hermann Gehrille. Koska tämä voitti kultamitalin, Leino pääsi ottelemaan hopeasta ja ratkaisi asian edukseen voitolla kahdesta amerikkalaisesta. Heikommin kävi Edvard Huupposelle, joka oli myös hävinnyt sarjansa (61 kg) välierän. Hänet lyönyt jenkki Chester Newton hävisi finaalin mutta voitti hopean, minkä ansiosta Huupponen pääsi ottelemaan pronssista. Hän kärsi tappion Katsutoshi Naitōlle, josta tuli Japanin ensimmäinen painimitalisti.
Suomalaiskuviot ristesivät myös keskisarjassa (79 kg). Vilho Pekkala hävisi välierässä Belgian Pierre Ollivierille ja Jussi Penttilä edellisellä kierroksella Sveitsin Fritz Hagmannille. Kun sveitsiläinen voitti finaalissa belgialaisen, Penttilä pääsi hopeaturnaukseen, jossa hän hävisi Ollivierille. Molemmat suomalaiset jatkoivat näin pronssiturnaukseen, jonka finaalissa Pekkala päihitti Penttilän. Raskaassa keskisarjassa (87 kg) Iisakki Mylläri kärsi tappion Ruotsin Rudolf Svenssonille, josta lopulta tuli hopeamitalisti. Pronssipaineissa Mylläri hävisi sveitsiläiselle Charles Courant’ille – sikäli kun ottelua koskaan tapahtui. Viimeisiä mitaliotteluita ei selvästikään seurattu enää tarkalla silmällä: viralliseen raporttiin kirjattiin sveitsiläisen voittaneen pronssin luovutuksilla.
Kerrassaan sekavaksi tilanne meni raskaassasarjassa. Kun USA:n Harry Steel oli voittanut kultamitalin ja Sveitsin Henri Wernli hopeaottelut, syntyi lihava riita siitä, ketkä saavat osallistua pronssiturnaukseen. Ruotsalaiset tulkitsivat Bergvall-systeemiä ruotsinkielisen sääntökirjan mukaan, kun englantilainen päätuomari käytti englanninkielistä versiota. Yhden tulkinnan mukaan jatkamaan olisi päässyt myös Toivo Pohjala. Kun ruotsalaiset olivat marssineet ulos salista, eikä muitakaan ottelijoita ollut tarjolla, tuomaristo myönsi pronssin britti Archie MacDonaldille, joka oli paininut kisoissa vain kaksi ottelua ja hävinnyt ne molemmat.
Viimeinen suursaalis
Suomen painijat lähtivät kotimatkalle yhdessä yleisurheilijoiden kanssa heti kilpailujen päätyttyä. Pariisin talvivelodromilla olympiakisat jatkuivat vielä kaksi viikkoa nyrkkeilyn ja painonnoston merkeissä. Tuliaisina oli komeasti 16 palkintosijaa, joista 4 oli kultaa, 7 hopeaa ja 5 pronssia. Itse mitalit tosin saapuivat Suomeen vasta myöhemmin ja toimitettiin hankkijoilleen jälkikäteen.
Oskar Frimanista ja Kalle Anttilasta tuli Pariisissa kaksinkertaisia olympiavoittajia. Anttila voitti lisäksi ensimmäisenä painijana kultamitalin sekä kreikkalais-roomalaisessa että vapaapainissa. Tutuksi hänen nimensä tuli tavarataloketjusta, jonka perusti hänen poikansa. Edvard Westerlund saavutti vielä pronssin Amsterdamissa 1928; hänen veljensä Kalle toimi myöhemmin tasavallan presidentin autonkuljettajana ja henkivartijana. Onni Pellinen voitti urallaan kolme olympiamitalia ja hankki myöhemmin mainetta turkkilaispainijoiden päävalmentajana. Kaarlo Mäkisestä ja Arvo Haavistosta tuli Amsterdamissa vapaapainin olympiavoittajia. Eino Leino palasi Amerikkaan ja paini vielä pronssia kaksissa seuraavissa olympiakisoissa. Kaikkein loisteliaimman painiuran Pariisin sankareista teki kuitenkin Kustaa Pihlajamäki, joka saavutti hopean 1928 sekä uransa toisen kultamitalin Berliinissä 1936.
Pariisin 16 olympiamitalin saalis on jäänyt Suomen painin ennätykseksi. Asia varmistui jo vuonna 1925, kun Kansainvälinen painiliitto päätti jatkossa sallia arvokilpailuissa vain yhden painijan maata ja sarjaa kohden. Ruotsi syrjäytti Suomen maailman johtavan painimaan paikalta 1930-luvulla, ja sotien jälkeen ohi meni moni muukin. Suomen yhtenäinen mitaliketju olympiapainissa katkesi vuonna 1960. Viimeisimmän olympiakullan on paininut Jouko Salomäki vuonna 1984 ja mitalin Marko Yli-Hannuksela 2004.
TULOKSET
Kreikkalais-roomalainen paini:
Kärpässarja 56 kg:
1) Eduard Pütsep EST
2) Anselm Ahlfors FIN
3) Väinö Ikonen FIN
Höyhensarja 62 kg:
1) Kalle Anttila FIN
2) Aleksanteri (Santtu) Toivola FIN
3) Erik Malmberg SWE
Kevytsarja 67,5 kg:
1) Oskar Friman FIN
2) Lajos Keresztes HUN
3) Kalle Westerlund FIN
Keskisarja 75 kg:
1) Edvard Westerlund FIN
2) Arthur Lindfors FIN
3) Roman Steinberg EST
Raskas keskisarja 82,5 kg:
1) Carl Westergren SWE
2) Rudolf Nilsson SWE
3) Onni Pellinen FIN
Raskassarja yli 82,5 kg:
1) Henri Deglane FRA
2) Edil Rosenqvist FIN
3) Rajmund Badó HUN
Vapaapaini:
Kärpässarja 56 kg:
1) Kustaa Pihlajamäki FIN
2) Kaarlo Mäkinen FIN
3) Bryan Hines USA
Höyhensarja 61 kg:
1) Robin Reed USA
2) Chester Newton USA
3) Katsutoshi Naitō JPN
Kevytsarja 66 kg:
1) Russell Vis USA
2) Volmar Wikström FIN
3) Arvo Haavisto FIN
Välisarja 72 kg:
1) Hermann Gehri SUI
2) Eino Leino FIN
3) Otto Müller SUI
Keskisarja 79 kg:
1) Fritz Hagmann SUI
2) Pierre Ollivier BEL
3) Vilho Pekkala FIN
Raskas keskisarja 87 kg;
1) John Spellman USA
2) Rudolf Svensson SWE
3) Charles Courant SUI
Raskassarja yli 87 kg:
1) Harry Steel USA
2) Henri Wernli SUI
3) Archie McDonald GBR