Kunnossaolosalaisuudet – yleisurheilun olympiavalmennus 1924

”Ryypyt heitä helvettiin ja muut senkaltaiset ”saatanalliset” huvitukset ja harrastukset ja ajattele, että Pariisin valmistautuminen kannattaa paremmin kuin muutamat nurkka tanssit.”

Olympiavalmentaja Jaakko Mikkolan kirje olympiavoittaja Eero Lehtoselle 11.10.1923.

Suomalaisten yleisurheilijoiden menestys Pariisin olympiakisoissa ei jäänyt Ville Ritolan ja Paavo Nurmen juhliin, vaan kaikkiaan yksitoista suomalaista ansaitsi André Rivaudin suunnitteleman palkintomitalin. Mitaleja satoi erityisesti kestävyysjuoksusta, mutta myös 400 metrin aidoista, keihäänheitosta, kiekonheitosta, kolmiloikasta ja viisiottelusta.

Paavo Nurmi kirjoitti Kunnossaolosalaisuuteni-otsikoidun muistelmatekstin 1930-luvun alussa, missä puntaroi syitä menestykseensä aina sydämen poikkeuksellisesta koosta yksittäisiin harjoituksiin. Paavo Nurmen menestystä onkin kaikkien aikojen olympiaurheilijana ruodittu monin tavoin, mutta laajemman suomalaismenestyksen analyysi on jäänyt pääasiassa urheiluhistorian raskaan sarjan teoksiin. Tässä blogissa tiivistän näistä olennaisen valmennuksen näkökulmasta.

Ammatiksi valmentaja

Suomeen vakiintui 1920-luvulla uusi päätoiminen työ – urheiluvalmentaja. Tosin valmentaja ei käsitteenä ollut vakiintunut suomen kieleen vielä 1930-luvullakaan, vaan usein puhuttiin esimerkiksi treenarista. Ajatus urheiluvalmentajien palkkaamisesta olympiamenestyksen mahdollistajiksi jalostui 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Taustalla olivat esimerkiksi liikunnanopetuksen kehittyminen Helsingin yliopistolla, ulkomaiset mallit valmentamisesta, valmentajapalkkauskokeilut 1910-luvulla ja ylipäätään urheiluvalmennusteorian jäsentyminen.

Yleisesti alkoi kehittyä ymmärrys, että urheilija voi tarvita esimerkin ohella ohjausta ja apulaista kehittyäkseen nopeammin paremmaksi. Esimerkiksi Englannissa valmennusta ajateltiin 1900-luvun alussa pitkälti käsityöläisyydestä imitoiden mestari-kisälli-asetelmana, jossa vankka kokemus korostui. Suomessa olympiavalmentajan rooli oli huomattavasti modernimpi.

Suomessa Pariisin olympiakisoja varten yleisurheilun olympiavalmentajaksi palkattiin Jaakko Mikkola, joka oli ollut olympiavalmentajana jo edellisessä kisaprojektissa 1920. Tällä kertaa palkkausta aikaistettiin kesään 1923, jotta Yhdysvalloissa asuneella ja Harvardin yliopiston valmentajanakin työskennelleellä Mikkolalla oli aiempaa enemmän aikaa ottaa valmennustyö haltuun. Mikkola piti aikaa epäkiitollisen lyhyenä. Toisaalta edellisiin kisoihin valmennuksen ajanjakso oli ollut vain puolisen vuotta.

Jonkunlaisena, kenties aiheettomana pelkona oli, että löydetäänkö kisoihin ollenkaan laadukasta yleisurheilujoukkuetta, joten menestyksekästä valmentajaa pidettiin lehtikirjoituksissa jonkunlaisena sateentekijänä. Mikkola oli pitänyt yhteyttä Suomeen Suomen Urheilulehden Yhdysvaltain kirjeenvaihtajana, jolle Lauri Pihkala antoi mielellään palstatilaa. Toisaalta Pihkala ilmoitti jo vuonna 1922, että juuri Mikkola olisi oikea mies palaamaan olympiavalmentajaksi. Mikkola oli itseasiassa ollut Pihkalan apuvalmentajana jo kymmenen vuotta aiemmin valmennusleirillä.

Jaakko Mikkola toi mukanaan Yhdysvalloista Suomeen ajantasaisinta valmennustietoa, mitä yleisurheilussa oli, ja puristi tämän myös Rata- ja kenttäurheilun käsikirjaksi. Mikkolan teos oli vasta historian toinen julkaistu suomenkielinen yleisurheilun valmennusteos.

SVUL:n olympialaisen valmennusvaliokunnan alaisuudessa työskennelleelle valmentajalle oli tarjolla useita tärkeitä tehtäviä. Mikkola kontaktoi urheilijoita kiertämällä, puhelimitse ja kirjeitse, hän hankki urheilijoille harjoitusvälineitä, varusteita ja vaatteita sekä järjesti hierontamahdollisuuksia, harjoituksia, leirejä ja kisamatkaa.

Mikkolan työ on tallentunut poikkeuksellisella tavalla, sillä hänen olympiavalmentajan roolissa lähettämänsä 194 kirjettä syksystä 1923 kesään 1924 löytyvät Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton arkistosta TAHDON kokoelmista, ja muodostavat ainutlaatuisen silmäyksen 1920-luvun urheiluvalmennukseen. Puhelimia nimittäin oli vasta yksi noin sataa ihmistä kohden maaseudulla 1920-luvulla.

Mikkolan kirjeet

Analysoin Mikkolan lähettämien vajaan 200 kirjeen sisällön joitain vuosia sitten tutkimusartikkelissa. Temaattisesti sisällön voi tiivistää näin:

Suuressa osassa Mikkolan kirjeistä ensisijainen sisältö koski luonnollisesti erilaisia valmennus- ja harjoitusasioita aivan käytännön harjoitusohjeista alkaen. Lähes puolessa kirjeistä käsiteltiin urheilijoiden taloudellisia asioita. Oli tärkeää, että urheilijoilla oli aikaa harjoitteluun, ja Mikkola esimerkiksi pyrki järjestämään urheilijoille tätä tukevia työpaikkoja tai muita taloudellisia etuuksia. Esimerkiksi viisiottelija Eero Lehtoselle Mikkola järjesti paikan Helsingin yliopiston Metsätieteelliselle koelaitokselle. Muutamille urheilijoille, kuten olympiavoittajille Elmer Niklanderille ja Teodor Koskenniemelle maksettiin satojen markkojen kuukausikorvauksia ajasta, joka kului valmentautumiseen.

Kaikki satsaukset eivät osuneet maaliin, sillä esimerkiksi juuri Koskenniemi ei Pariisin kisoihin päässyt ja Niklanderinkin oli tyytyminen kuulan kuudenteen ja kiekon seitsemänteen sijaan.

Neljäsosassa kirjeistä Mikkola informoi urheilijoita erilaisista hierontamahdollisuuksista. Hän järjesti joillekin paikkakunnille hierojan, jota urheilijat saivat käyttää, tai vastaavasti hän jakoi urheilijoille käytännössä hierontalahjakortteja. Esimerkiksi keihäänheittäjä Jonni Myyrää Mikkola ohjeisti ottamaan hierontaa jopa kolmesti viikossa loka-marraskuun aikana. Vakituisia urheiluhierojia palkattiin kevään aikana ainakin Tampereelle ja Helsinkiin, ja ohessa synnytettiin Suomeen uutta urheiluhierojien ammattikuntaa.

Urheilijoille järjesteltiin runsaasti harjoitusvälineitä ja varusteita. Mielenkiintoisimpiin yksityiskohtiin lukeutui muutamien kenkien ostaminen Yhdysvalloista, vaikka suomalainen väline- ja varustevalmistus edistyi nopeasti esimerkiksi myöhemmin Karhuna tunnetun Oy Urheilutarpeita Ab -yrityksen vetämänä. Huhut liikkuivat, että Spaldingin uudet Olympic-piikkarit olivat vertaansa vailla. Mikkola pyysikin Yhdysvaltain kontaktiaan ostamaan muutaman parin kenkiä Suomeen malliksi, jotta näitä voitaisiin kopioida sekö lisäksi yhden oikean kokoisen parin suutarin Erik ”Erkka” Wilénin jalasta tekemän lestin perusteella, jotta Wilén ”voi sekoittaa monen maan laskelmat neljännes maililla.” Wilén saavuttikin 400 metrin aitojen hopeaa.

Urheilijoiden terveydestä huolehtiminen vahvistui Pariisin olympiavuonna. Urheilijoille tehtiin terveystarkastuksia, hammashoitoa ja järjestettiin lääkärinaikoja. Esimerkiksi Vilho ”Ville” Tuulos kävi Tampereelta Helsingissä asti tutkituttamassa polveaan kirurgian professori Birger Runebergin luona SVUL:n laskuun. Mikkola huolehti yleisesti urheilijoiden henkisestä hyvinvoinnista ja korosti terveitä elämäntapoja. Usealla kokeneella urheilijalla oli edellisten olympiakisojen jälkeen elämäntavat siirtyneet hieman vähemmän urheilullisiksi, niin Mikkola pyrki motivoimaan vanhoja menestyjiä takaisin kovan harjoittelun ja askeettisemman elämän pariin.

Olosuhteet kuntoon

Luminen ja kylmä talvi ei ollut yleisurheiluväen ystävä 1920-luvullakaan. Kevät saapui vielä poikkeuksellisen myöhään vuonna 1924. Ulko-olosuhteita korvaamaan yleisurheilijoille järjestettiin monenlaisia sisäharjoituspaikkoja talven ja kevään aikana. Kuuluisin näistä oli Helsingin Kaartin maneesi, joka saatiin käyttöön maaliskuussa. Ratsastushalliin mahdutettiin vajaan 150 metrin mittainen maapohjainen juoksurata sekä keskikentälle suorituspaikkoja eri lajeille. Urheilijoille maksettiin matkakulut Helsinkiin tulemisesta.

Helsingin maneesi ei ollut ainoa sisäharjoituspaikka. Urheilijat harjoittelivat sisätiloissa erilaisilla seurojen taloilla, mitä varten oli olemassa esimerkiksi kumipäällysteisiä kuulia. Erilaisia rautatiemakasiineja ja varastoja käytettiin jossain määrin myös esimerkiksi Tampereella ja Turussa.

Loppukeväästä Mikkola päätti järjestää tuloksien osalta salaisena pidetyt testikisat Kaartin maneesissa sekä maratonin koekilpailut kaikessa hiljaisuudessa 40 kilometrin matkalla Hyvinkäällä 18.5. Jälkimmäisestä hän ilmoitti esimerkiksi hallitsevalle maratonin olympiavoittajalle Hannes Kolehmaiselle jo helmikuun alussa, ja pyysi häntä olemaan vaiti asiasta. Kolehmaisesta pidettiin hyvin huolta, sillä hänen kuukauden mittainen talvinen oleskelunsa Kuopiossa hieromalaitoksella puolisoineen kustannettiin avokätisesti, ei tosin SVUL:n rahoista vaan hieromalaitos tarjosi sen mainosta saadakseen.

Yleisurheilun olympiajoukkue koottiin karsintakisojen jälkeen kolmeksi viikoksi kuntoaan viimeistelemään Lahteen, jossa urheilijat jaettiin ruokailuissa ”laihapöytään” ja ”lihavapöytään” lajien mukaisesti. Käytännössä kestävyysurheilijoilla tarjolla oli enemmän kalaa ja kasviksia ja vähemmän lihaa kuin räväkämpien heittolajien urheilijoilla. Valmistautumisleirillä oli hierojien ohella mukana myös lääkäri Niilo Koskiniemi, joka teki tutkimusta esimerkiksi urheilijoiden virtsanäytteistä. Koskiniemi oli mukana Pariisin kisoissa ja oli näin ollen Suomen historian ensimmäinen olympiajoukkueen lääkäri.

Mikkola vaati lahtelaisilta urheilukentän ammattimaista kunnostamista Suomen parhaimmistoa varten ja piti leirillä tiukkaa harjoitusohjelmaa, mutta toisaalta osoitti myös, ettei ollut aivan perillä kaikkien lajien optimaalisesta harjoittelusta. Esimerkiksi Ville Ritola totesi valmentajan ohjelman aivan liian löysäksi itselleen. Oheisohjelmana oli salonkikiväärillä ampumista majoituksen läheisyydessä, sillä ampumaradalle oli Mikkolan mielestä liian pitkä matka.

Asiat perspektiiviin

Suomella oli verrattain edistyksellinen valmennusjärjestelmä 1920 lukuisiin muihin olympiamaihin verrattuna urheilun poliittisesta kahtiajaosta huolimatta. Suomessa olympiaoikeuden menettäneeksi ammattilaiseksi julistettiin vain harva, kun esimerkiksi Iso-Britannian urheilumenestystä rajoitti selkeä jako ammattilaisiin ja amatööreihin: suuri osa urheiluun tosissaan suhtautuneista brittiläisistä työväenluokan edustajista juoksi rahakilpailuissa ja ei siten päässyt olympiakisoihin, kun taas varakkaammilla ei rahakilvoille ollut tarvetta.

Paavo Nurmi ja Ville Ritola olivat oman aikakautensa usainbolteja, äärimmäisen lahjakkaita lajiinsa monilla eri tavoilla. Mikäli Ritola olisi ollut mukana jo Antwerpenissa 1920, saatettaisiin jopa puhua Ritolasta ja Nurmesta. Muutaman kärkiyksilön vetämänä suomalainen kestävyysjuoksu oli vertaansa vailla, ja myös heittolajeissa Suomi menestyi varsin laajalla rintamalla.

Resepti yleisurheilun menestykseen oli simppeli. Varsin maalaisen yhteiskunnan ruokkima liikunnallinen lapsuus ja aikuisuus, kehittyvä modernia suunnitelmallisuutta ja nousujohteisuutta huokuva järjestelmällinen harjoittelu, kansainvälisesti verrattuna kehittyneen järjestelmän tuki sekä sopiva ripaus kansallista pauhua taustalla. Yksityisten liikemiesten lahjoitukset, kansalliset olympiakeräykset sekä amerikansuomalaisten olympiakeräykset koostivat rahapotin, jolla järjestelmään saatiin riittävä virta urheilijoiden tueksi, ja valtion maksettavaksi jäi vain pieni osa olympiaurheilun edistämisestä.

Mikkola lanseerasi nykyään kokonaisvaltaiseksi valmennukseksi nimetyn valmennusfilosofian Suomeen käytännössä jo sata vuotta sitten, varmastikin ensimmäisten maiden joukossa. Suomalainen yleisurheilu ehti hyötyä uudesta järjestelmästä eniten painin ohella, ja Suomi pitikin pintansa koko ajan koventuneessa kilpailussa varsin hyvin läpi maailmansotien välisen ajan.

Suomen menestyksen salaisuus ei ollut sauna, sattuma ja yksittäiset sankarit, vaan edistyksellisyys oikeaan asiaan, oikeaan aikaan.

Ja vielä

Yksi mielenkiintoisista SVUL:n johtajien teoista olympiamenestyksen eteen oli jo vuonna 1889 syntyneen kestävyysjuoksija Albin Stenroosin kilpailukelpoisuuden palauttaminen. 1910-luvun parhaimmistoon kuulunut Stenroos julistettiin ammattilaiseksi, ja siten kilpailukelvottomaksi ennen vuoden 1920 olympiakisoja, kun hän jäi kiinni palkintojensa panttaamisesta. Stenroosin kerrottiin lopettaneen käytännössä uransa vuoden 1918 sodan melskeissä, mutta esimerkiksi kesältä 1919 häneltä löytyy vielä voittoisia kilpailutuloksia. Stenroos anoi amatöörioikeutensa palauttamista jo keväällä 1921 ja sai kilpailukelpoisuuden jälleen kesäkuun alusta 1921 innostuttuaan syystä tai toisesta takaisin riuskan harjoittelun pariin, vaikka ikää alkoi jo olla. Suomen Urheilulehden kovatasoisella maratonilla Stenroos olikin jo kolmas heti syyskuussa 1921. Lupaavien tulosten myötä Mikkola järjesti Stenroosille mahdollisuuden kevyempään työhön talvella 1923–24 uskoen jälleen yhteen kokeneeseen mieheen.

Stenroos kiitti voittamalla Pariisissa maratonin olympiakultaa näytöstyyliin.