TIE TUKHOLMAAN
Suomi ei ollut edustettuna ensimmäisissä nykyaikaisissa olympiakisoissa Ateenassa 1896, ja myös kahdet seuraavat kisat Pariisissa 1900 ja Saint Louisissa 1904 käytiin vailla suomalaisia osallistujia. Kutsu vuoden 1906 olympiakisoihin Ateenaan herätti jo Suomessakin vastakaikua. Matkalle lähti neljän urheilijan joukkue, joka saavutti kaksi kultamitalia: Verner Weckman voitti painin keskisarjan ja Verner Järvinen antiikin tyylin kiekonheiton.
Ateenan hyvä menestys nostatti Suomessa isänmaallista ylpeyttä ja innostusta suoriutua vielä paremmin seuraavissa olympiakisoissa Lontoossa 1908. Suomen olympiakomitea perustettiin 1907, ja samana vuonna paroni Reinhold Felix von Willebrand kutsuttiin ensimmäisenä suomalaisena Kansainvälisen olympiakomitean (KOK) jäseneksi.
Lontooseen matkusti 65 suomalaista urheilijaa, joukossa yleisurheilijoita, voimistelijoita, painijoita, uimareita ja ampujia. Joukkueen menestys oli kuitenkin karvas pettymys. Ainoan kultamitalin voitti Verner Weckman kukistamalla kreikkalais-roomalaisen painin raskaan keskisarjan finaalissa maanmies Yrjö Saarelan. Pronssimitalin saivat Arvo Lindén painin kevyessäsarjassa sekä Verner Järvinen antiikin kiekonheitossa, ja kolmanneksi sijoittui myös voimistelujoukkue. Syitä tappioihin etsittiin niin heikosta valmentautumisesta kuin väärästä asenteestakin; monelle suomalaisurheilijalle oma kilpailusuoritus oli jäänyt suurkaupungin ihmettelyn varjoon.
Seuraavat olympiakilpailut oli määrä pitää Ateenassa 1910. Kreikan pääkaupunki oli jo 1896 vaatinut oikeutta järjestää kisoja säännöllisesti jatkossakin, ja KOK oli tähän myöntynyt. Ateenan oli määrä isännöidä olympiakisoja joka neljäs vuosi aina kiertävien kisojen välissä. Tällaiset kilpailut olivat toteutuneet ensi kerran 1906, ja ne jäivätkin ainoiksi laatuaan. Vuoden 1910 alussa kreikkalaiset ilmoittivat, että rahaa uusien kisojen järjestämiseen heillä ei ole.
Suomalaisia kalliin Kreikan-matkan peruuntuminen ei haitannut. Toukokuussa 1909 oli näet saapunut uutinen, että KOK oli valinnut vuoden 1912 olympiakisojen isäntäkaupungiksi Tukholman. Suomen Urheilulehteen kirjoittanutta Lauri Pihkalaa uutinen ilahdutti: ”Eihän osanottomme siellä tuota sen suurempia vaikeuksia kuin jos juhlat vietettäisiin omassa maassamme jossain Kajaanissa tai Raahessa.” Olympiakisat Tukholmassa olivat tilaisuus, johon ei voinut olla tarttumatta. Suomalaiset pääsisivät esiintymään urheilevalle maailmalle paikassa, jonka he tunsivat ja jossa Suomen tilanne tunnettiin hyvin.
Urheileva Suomi vuonna 1912
Suomalaisten ensimmäiset olympiamatkat olivat osuneet otolliseen ajankohtaan. Vuodet 1905–1908 olivat kuumeista muutosten aikaa Suomen suuriruhtinaskunnassa. Venäläisen esivallan hellitettyä otettaan maa oli saanut yleisellä äänioikeudella valittavan eduskunnan ja vilkkaan puolue-elämän. Kansalaiset olivat perustaneet innolla nuorisoseuroja, raittiusjärjestöjä, työväenyhdistyksiä ja urheiluseuroja.
Maan urheiluelämän voimakkain järjestö oli vuonna 1906 perustettu Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitto (SVUL), jonka alaisuuteen kuuluivat yleisurheilu, paini, voimistelu ja pyöräily. Parin vuoden sisällä olivat syntyneet myös Suomen Purjehtijaliitto (1906), Suomen Uimaliitto (1906), Suomen Palloliitto (1907), Suomen Luistinliitto (1908) ja Suomen Hiihdonedistämisliitto (1908). Vuonna 1910 perustettiin vielä Suomen Soutuliitto ja 1911 Suomen Tennisliitto. Venäläisen virkavallan epäluottamusta – osin aiheestakin – nauttineet ampujat eivät saaneet perustaa lajiliittoa mutta ryhmittyivät Suomen Metsästysyhdistyksen alle.
Tsaarinvalta ryhtyi kuitenkin pian jälleen kiristämään otettaan Suomesta. Vuonna 1908 Suomea koskevat lait alistettiin Venäjän hallitukselle ennen esittelyä keisarille. Venäjän duuma sai 1910 oikeuden säätää lakeja, jotka ovat voimassa myös Suomessa, ja tammikuussa 1912 keisari vahvisti yhdenvertaisuuslain, joka salli venäläisten nimittämisen Suomen hallintovirkoihin. ”Toisen sortokauden” toimeenpanijana toimi kenraalikuvernööri Frans Albert Seyn, jonka johtaman virkakoneiston jäykkyyteen saivat urheilupiiritkin usein tutustua. Venäjän kansallismielinen lehdistö vaati vielä jyrkempiä toimia Suomen autonomian kumoamiseksi. Olympiavuonna 1912 ei Suomen poliittinen tai kansallinenkaan tulevaisuus näyttänyt turvatulta.
Rivit eivät olleet tiiviitä Suomen urheilun omassakaan piirissä. Poliittisen työväenliikkeen voimistuminen heijastui myös urheilukentille. Työväenurheiluseurat olivat tyytymättömiä alistettuun asemaansa SVUL:ssa, ja vaatimuksia oman sosialistisen urheiluliiton perustamisesta alettiin esittää. Työläisseuroista vahvin ja uhmakkain oli Helsingin Jyry, jonka päävastustajat porvarillisella puolella olivat Helsingin Kisa-Veikot (yleisurheilu) ja Helsingin Atleettiklubi (paini). Samankaltaisia vasta-asetelmia oli syntynyt monilla muillakin paikkakunnilla.
Porvarillista urheiluleiriä jakoi puolestaan kielikysymys. Ruotsinkielisellä säätyläistöllä oli ollut pioneerirooli monen urheilulajin saapumisessa Suomeen, ja useimpien lajiliittojen johto oli varsin kapean ruotsinkielisen seurapiirin hallussa. Usein toistuvia nimiä eri liittojen johtopaikoilla olivat Gösta Wasenius, Uno Westerholm ja Walter Flander. Suomenkielisten urheilujohtajien linnakkeeksi muodostui SVUL, vaikka järjestön puheenjohtaja, ”Suomen urheilun isänä” kunnioitettu Ivar Wilskman oli kielipolitiikassa varsin neutraali. Maaliskuussa 1912 viimeinen ruotsinkielinen edustaja äänestettiin ulos SVUL:n hallituksesta. Vastavetona ruotsinkieliset urheiluseurat perustivat toukokuussa oman keskusjärjestön FSGI:n (Finlands Svenska Gymnastik- och Idrottsförbund).
Suomen ruotsinkielisten urheiluseurapiirien setähahmo oli paroni von Willebrand. Nuoruudessaan voimistelua harrastanut paroni antoi hyväntahtoisesti nimensä ja kukkaronsa urheilurientojen käyttöön ja toimi eri vaiheissa useamman lajiliiton nimellisenä puheenjohtajana. Urheilun asiakysymyksistä ja sisäpoliittisista kiistoista Willebrand pysyi visusti syrjässä. Suomen edustajaksi Kansainvälisessä olympiakomiteassa sivistynyt aatelismies oli sitä vastoin ihanteellinen vaihtoehto. Tukholman olympiakisojen lähestyessä Willebrandin päätehtävänä oli luonnollisesti Suomen etujen puolustaminen kansainvälisen urheiludiplomatian kentillä.
Matkarahat kansalta
Paroni von Willebrand toimi puheenjohtajana ja Ivar Wilskman varapuheenjohtajana Suomen Olympialaisessa Komiteassa, jonka jäseniksi oli kutsuttu edustajia SVUL:sta sekä Tukholman kisaohjelmaan kuuluvien lajien erikoisliitoista. Komitean tehtävänä oli varojenkeruu sekä kisajoukkueen varustaminen matkaan. Varainhoitajana toimi Helsingin palopäällikkö Gösta Wasenius ja sihteerinä Willebrandin luottomies Wäinö Solstrand, jonka ominta alaa oli ruotsinkielinen kirjallisuus, kuten paronin itsensäkin.
Lontoon kisamatkaa varten olympiakomitea oli saanut senaatilta 8000 markan avustuksen, mutta nyt kaikki valtiollinen tuki evättiin. SVUL:n tekemän arpajaislupa-anomuksenkin kenraalikuvernööri Seyn hylkäsi. Olympiajoukkueen matkakassa oli näin kerättävä yksityisiltä lahjoittajilta. Liikkeelle laskemassaan keräyskirjeessä olympiakomitea vetosi isänmaanystävien velvollisuudentuntoon, ja rahalle uskallettiin luvata myös vastinetta: ”Matka kaikkine hankaluuksineen on lyhyt. Harjoitusta ei tällä kertaa tarvitse, kuten v. 1908 oli laita, juuri lainkaan keskeyttää matkan takia, ja elintavat, jotka yleensä perin tuntuvasti vaikuttavat fyysilliseen kuntoisuuteen, ovat Ruotsissa jokseenkin samanlaiset kuin meillä. Nyt, jos koskaan, on meillä siis mahdollisimman suotuisat edellytykset tyydyttävästi kunnostautumaan näissä maailmankisoissa.”
Keräys tuotti lopulta noin 16 000 markkaa, joka riitti suurehkonkin kisajoukkueen matkakustannuksiin varsin hyvin, ottaen huomioon kisaisäntien tarjoaman huokean majoituksen sekä Suomen Höyrylaiva Oy:n (FÅA) tarjoaman 50 %:n alennuksen. Laivayhtiön johtajan Lars Krogiuksen veli Ernst oli olympiakomitean jäsen ja lähdössä itsekin kisoihin purjehtijana.
Valmistelut ja valinnat
Olympiaurheilijoiden valinnoista saivat lajiliitot itse päättää. Yleisurheilijoita oli aluksi määrä katsastaa useissa kilpailuissa eri puolilla maata, mutta SVUL:n valintakomitea muutti mieltään ja päättikin järjestää vain yhdet karsintakilpailut 25.–27. toukokuuta Helsingin Eläintarhan kentällä, jonne kaikki Tukholmaan haluavat ”vapaaurheilijat” maratoonareita ja maastojuoksijoita lukuun ottamatta velvoitettiin saapumaan. Kilpailujen taso sai Suomen Urheilulehden iloitsemaan: ”Tulokset olivat niin hyvät kuin vaativinkaan saattaa toivoa. Seitsemän Suomen ennätystä, joista kolme maailmanennätystä, on jo jotain erinomaista.” Maailmanennätyksistä lehden kirjanpidon mukaan vastasivat Julius Saaristo keihäänheitossa sekä yhdellä (61,45) että kahdella kädellä (109,64) ja Armas Taipale paremman käden kiekossa (44,76). Hannes Kolehmainen juoksi Suomen ennätyksen sekä 5000 että 10 000 metrillä. Hänen veljensä Tatu oli aiemmin tehnyt saman maratonin olympiakarsinnassa Oulunkylässä.
Painijoiden olympiakarsinnat järjestettiin viidellä eri paikkakunnalla, minkä jälkeen SVUL:n painijaosto ilmoitti olympiakomitealle peräti 40 miehen nimilistan. Pyöräilijät karsivat olympiapaikoista 320 kilometrin kilvassa reitillä Kokkola–Raahe–Kokkola. Suomen Uimaliitto joutui tekemään kisavalintansa pitkälti edellisvuoden tulosten perusteella, sillä ilmoittautumisaika umpeutui ennen kotimaan vesien lämpenemistä.
Miesten voimisteluun oli nimetty 24 hengen edustusjoukkue jo maaliskuussa. Naisten näytösvoimistelun joukkuevalintaa säesti kielipoliittinen riita, joka päättyi Suomen Naisten Liikuntokasvatusliiton ruotsinkielisen siiven voittoon. Olympiakomitea näytti vihreää valoa myös jalkapallomaajoukkueelle, joka teki toukokuussa menestyksekkään ottelumatkan Moskovaan. Suomen Metsästysyhdistys nimesi kisoihin vielä 21 ampujaa ja soutuliitto kuusi soutajaa.
Suomen olympiakomitean sihteeri Solstrand ilmoitti Tukholmaan 4.6. Suomen joukkueen majoitusvahvuudeksi 176 urheilijaa. Johtajat, hierojat ja tuomarit mukaan lukien koko delegaatio oli kooltaan 200 henkeä. Laskelmiin eivät sisältyneet purjehtijat, jotka seilasivat olympiaregattaansa Nynäshamniin omalla kustannuksellaan.
Ampujat lähtivät kisamatkalle jo 22. kesäkuuta ja jalkapalloilijat kolme päivää myöhemmin. Etuajassa kisakaupunkiin hankkiutuivat myös pyöräilijät. Pääjoukko nousi FÅA:n Prinsessan Margaretha -höyrylaivaan Helsingissä 3. heinäkuuta ja saapui Tukholmaan seuraavan päivän aamuna. Etujoukot olivat jo ehtineet kunnostautua: ampujat olivat saavuttaneet kaksi pronssimitalia ja jalkapallojoukkuekin oli kaikkien yllätykseksi edennyt neljän parhaan joukkoon. Kansakuntien sisäänmarssi olympiakisojen juhlallisissa avajaisissa alkoi Tukholman stadionilla 6. heinäkuuta kello yksitoista.
Vesa Tikander
