JÄYKKÄNISKAINEN SANKARI JA EPÄONNISTUJA
KOLEHMAISEN VELJEKSET TUKHOLMASSA
Veljekset Tatu ja Hannes Kolehmainen kuuluivat Suomen Tukholman olympiakisojen joukkueen suurimpiin mitalisuosikkeihin. Kun Hannes kukisti huhtikuussa 1912 Berliinissä 7500 metrin matkalla ylivoimaisesti ranskalaisen huippujuoksijan Jean Bouinin, Lauri Pihkala kirjoitti Suomen Urheilulehteen kolmisivuisen ylistyskertomuksen.
Pihkala arvioi Hannes Kolehmaisen voittavan Tukholmassa jopa neljä kultamitalia. Tatu Kolehmaisen Pihkala uskoi menestyvän maratonilla. Veljesten taustajoukot tuotiin esiin. Kiitosta sai Kolehmaisten oma hovihieroja, veljesten tavoin kuopiolaislähtöinen Yrjö Koivistoinen, jonka hierontataitoja Pihkala ylisti ”tieteellisiksi”.
Koivistoinen ei pelkästään hieronut Hannesta ja Tatua. Hän piti heistä huolta kuuntelemalla veljesten murheita ja valvomalla heidän harjoituksiaan. Koivistoisen ansiot ovat jääneet vähälle huomiolle, kun Hanneksen ja Tatun harjoittelussa Tukholman kisoihin on korostettu Yhdysvaltoihin ammattilaisjuoksijaksi muuttaneen Viljam-veljen harjoitusneuvoja ja taloudellista tukea.
Joka tapauksessa Hanneksen ja Tatun tiedettiin harjoittelevan systemaattisesti Tukholman kisoihin, mikä lisäsi entisestään toiveita menestyksestä tulevissa olympiakisoissa. Tatu nousi ylös aamuisin yleensä noin kello kuuden aikoihin ja lähti pisimmillään 40–45 kilometrin kävelylenkeille pitäen yllä kahdeksan minuutin kilometrivauhtia. Viiden tunnin urakan jälkeen vuorossa oli lepoa, mutta iltapäivällä mentiin taas. Tatu juoksi mäkisessä maastossa 20 kilometriä. Kasvisravintoa Hanneksen tapaan käyttänyt Tatu laihtui kymmenen kiloa. Kova harjoittelu näkyi tuloksissa: Tatu voitti maratonin olympiakarsintakilpailun.
Päätoimiseen harjoitteluun oli aikaa, sillä Hannes ja Tatu olivat työttömiä. Hannes oli liittynyt vuoden 1912 alussa työläisurheiluseura Helsingin Jyryyn. Ero Helsingin Kisa-Veikoista tiesi työpaikan menettämistä, koska Hannes oli työskennellyt Kisa-Veikkoihin kuuluneen rakennusmestarin alaisuudessa muurarina, eikä pomo suvainnut seuranvaihtoa. Potkut olivat vakava paikka, sillä rakennusteollisuuden laskusuhdanne aiheutti Helsingissä työttömyyttä talvella 1912. Osuusliike Elanto jakoi työttömille ilmaista leipää, jota Hanneksen ei sentään tarvinnut jonottaa, mistä piti huolen Viljamin ja uuden seuran taloudellinen tuki.
Berliinin huhtikuisen menestyksen jälkeen Hanneksen kunto oli kovan harjoittelun ansiosta edelleen nousussa. Menestyspaineet alkoivat kuitenkin ahdistaa pari kuukautta ennen olympiakisoja. Useat testijuoksut osoittivat Hanneksen epävarmuutta. Hän pinnisti Helsingin Eläintarhan radalla yksin kelloa vastaan kolme mailia aikaan 14.33, mikä vastasi suunnilleen 15 minuuttia 5000 metrillä. Kolme viikkoa ennen kisamatkaa Hannes toisti vastaavan kokeilun. Olo oli edelleen epävarma, sillä aika parani vain kaksi sekuntia. Itsevarmuus alkoi tulla tilalle jo kaksi päivää myöhemmin, jolloin hän alitti 2000 metrillä voimassa olevan virallisen maailmanennätyksen ajallaan 5.38. Runsas viikko ennen Tukholmaan lähtöä tuli lopullinen varmuus, kun 4000 metriä kulki niin hyvin, että Hannes uskoi juoksevansa olympiakisojen 5000 metriä reippaasti alle 15 minuutissa. Hän oli valmis kohtamaan ranskalaisen vastustajansa.
VOITTAJA JA KESKEYTTÄJÄ
Tukholman olympiakisoissa Hannes Kolehmainen ei sortunut ennakkopaineiden alla hermoiluun, vaikka kisaurakka oli raskas: kuusi kilpailua yhdeksän päivän aikana. Ennen kovasti odotettua 5000 metrin juoksua Hannes hoiti kovasta helteestä välittämättä tyylikkäästi voiton 10 000 metriltä. Sen sijaan Tatun juoksu ei sujunut alkuerävoitosta huolimatta. Hän liittyi keskeyttäjien joukkoon. Yhdeksästätoista matkaan lähteneestä maaliin saakka kesti kuumuudessa vain viisi. Erot olivat suuret. Pronssimitalin Suomelle ottanut Albin Stenroos jäi Hanneksesta yli minuutin.
Seuraavana päivänä edessä olivat 5000 metrin alkuerät ja päivää myöhemmin finaali, jota ennen Hannes Kolehmainen oli juossut kilpaa jo 25 kilometriä, kun kovimmalla vastustajalla Jean Bouinilla oli takanaan vain 5000 metrin alkuerä. Etukäteisveikkailuissa Kolehmaisella ei uskottu olevan mahdollisuuksia voittoon. Toki suomalaiset luottivat Hannekseensa. Ainakin odotettiin vähintään tasapäistä kamppailua. Ja sitä Hannes tarjosi koko matkan ajan. Kaikki huipentui loppusuoralla. Edellä oleva Bouin siirtyi sisäradalta ulospäin aina kolmannelle radalle saakka huomattuaan Hanneksen yrittävän ulkokautta ohi. Ranskalaisen blokkaus ei onnistunut, vaan suomalainen hivuttautui täpärästi ohi. Eroa oli maalissa vain kymmenesosasekunti, ja aika oli loistava, uusi maailmanennätys 14.36,6.
Kolehmaisen loppukirivoitto ranskalaisesta Jean Bouinista 5000 metrillä nostatti suomalaisten kansallistunnetta. Kisan aikana ei istuttu penkeillä vaan seistiin, huudettiin, heilutettiin nenäliinoja ja heitettiin ohjelmalehtisiä ilmaan. Suomalaiset pyrkivät osoittamaan Hannes Kolehmaisen kotimaan kaikin tavoin. Hänen voittaessaan he alkoivat laulaa Maamme-laulua, vaikka soittokunta soitti Venäjän kansallishymniä.
Kisaurakka jatkui yhden välipäivän jälkeen 3000 metrin joukkuejuoksulla, josta Suomi ei kuitenkaan päässyt jatkoon, vaikka Hannes Kolehmainen juoksi jälleen uuden maailmanennätyksen. Hänen viimeinen kilpailunsa oli kahdeksan kilometrin maastojuoksu, joka toi henkilökohtaisen kisan voiton ja Suomelle joukkuehopeaa.
Tatu Kolehmainen oli seurannut pikkuveljensä voittokulkua, kunnes 14. heinäkuuta oli hänen viimeinen mahdollisuutensa lunastaa etukäteistoiveet ja nousta sankariksi. Maratonille lähti 68 juoksijaa. Tatu juoksi alusta lähtien joukon kärjessä. Puolimatkassa Etelä-Afrikan Christian Gitsham johti 15 sekunnin erolla, mutta Tatu kuroi eron taas kiinni, kunnes vajaa 10 kilometriä ennen maalia hän tunsi pistoksen selässään ja oli vähällä kaatua saaden kuitenkin tukea vieressä olleesta aidasta. Kaikki uhraukset, kova harjoittelu, valui sillä hetkellä hukkaan, kun kisa jäi kesken.
Useat muutkin kärsivät kovasta kuumuudesta. Suomen Aarne Kallberg keskeytti saatuaan auringonpistoksen. Surullisimman kohtalon koki portugalilainen Francisco Lazaro, joka kaatui muutamia kertoja ja menetti tajuntansa. Hänet vietiin sairaalaan, jossa todettiin yli 41 asteen kuume. Portugalilainen kuoli seuraavana aamuna. Puolet juoksijoista matkalle jättäneen maratonin voitti Etelä-Afrikan Kenneth McArthur.
Maraton palautti stadionilla juhlineet suomalaiset maanpinnalle. He olivat totaalisen pettyneitä Tatun keskeytykseen. Erittäin harmissaan oli veljesten hieroja Yrjö Koivistoinen, joka ehdotti Tatulle juoksemisen lopettamista toistaiseksi kokonaan.
SANKARIN PALUU SUOMEEN VASTA 1920
Tatun epäonnistuminen unohtui, sillä suomalaiset urheiluintoilijat saivat lisämurhetta. Hannes Kolehmaisen sankaruutta himmensi hänen käytöksensä kisojen jälkeen. Hän ei palannutkaan kisoista Suomeen vaan ilmoitti lähtevänsä Viljam-veljensä luokse Yhdysvaltoihin. Suomalaiselle urheilujohdolle tieto ei tullut täytenä yllätyksenä, sillä työttömyyteensä tuskastuneet Hannes ja Tatu olivat uhkailleet lähtevänsä Yhdysvaltoihin jo ennen olympiakisoja. Kisojen jälkeen heistä kuitenkin Tatu palasi takaisin Suomeen, sillä hän ei uskonut kahdesti olympiakisoissa keskeyttäneellä juoksijalla olevan valoisaa tulevaisuutta Amerikassa ammattijuoksijana.
Suomessa alkoi tietysti kova polemiikki suurimman sankarin poissaolosta. Työväenliikkeen vaikuttajien mukaan syyllisiä olivat ”porvariherrat”, jotka olivat seuranvaihdon jälkeen potkineet Hanneksen työttömäksi. Työmies-lehdessä todettiin: ”Suomen herrat ovat siten karkoittaneet taas yhden kyvyn pois tästä köyhästä isänmaasta.”
Kolehmaisen menestyksen hyödyntämispyrkimyksissä näkyi yhteiskunnallinen vastakkainasettelu. Porvarilliset lehdet häivyttivät Kolehmaisen työläisyyttä. Helsinkiläistä muuraria kuvattiin ”karjan mukana juoksevaksi entiseksi kuopiolaiseksi paimenpojaksi”. Poliittisen vastakkainasettelun ohella kiisteltiin Hanneksen kotipaikasta. Kuopiolaiset pitivät häntä edelleen Savon pääkaupungin omana poikana. Nimitys paimenpoika kävi hyvin kuopiolaisille porvarilehdille, kunhan siitä poistettiin vain sana entinen.
Kun suurin suomalaissankari oli poissa, eikä Hannesta voitu mitenkään palkita, hänen Tukholman voitoista maksettiin Sofia Kolehmaiselle. Porvaristo nimitti Hanneksen, Tatun ja Viljamin äitiä ”maailman kuuluisimmaksi pyykkimummoksi”. Köyhissä oloissa Kuopiossa elävän äidin hyväksi järjestettiin rahakeräys, joka tuotti 5500 markkaa. Pikkurahoista ei ollut kysymys, kun sitä vertaa muurarin päiväpalkkaan, joka oli tuohon aikaan noin kuusi markkaa.
Hannestakin houkuteltiin takaisin Suomeen. Työttömyydestä ei enää tarvitsisi kärsiä. Suomi-yhtiö tarjosi kolminkertaiselle olympiavoittajalle vahtimestarin tointa. Hannes lähetti tulevista suunnitelmistaan kirjeen ystävälleen Suomeen. Tiedot välittyivät lehdistölle. Hannes ei ollut valmis muuttamaan suunnitelmiaan. Hän matkustaisi Yhdysvaltoihin yhdessä hierojansa Yrjö Koivistoisen kanssa. Suomi-yhtiöiden tarjoaman työn Hannes totesi sopimattomaksi hänen jäykälle niskalleen. Sen sijaan Tatulle kelpasi Pohjola-yhtiön tarjoama vahtimestarin paikka.
Vahtimestarin työn oli varmaan ajateltu olevan sopivan kevyttä kestävyysjuoksijoille verrattuna raskaisiin muurarin töihin. Kolminkertainen olympiavoittaja oli kuitenkin edelleen katkera työpaikkansa menetyksestä seuranvaihdon vuoksi. Hannes ei ollut halukas pokkuroimaan ketään vahtimestarina. Toki myös Amerikka ja sen eri mahdollisuudet vetivät kovasti puoleensa. Vaikka Hannes ei Yhdysvalloissa ryhtynytkään ammattijuoksijaksi, hänen ei tarvinnut ensimmäisten kuukausien aikana huolehtia työpaikan saamisesta. Amatöörijuoksut toivat riittävästi rahaa. Myöhemmin hän toimi New Yorkissakin muurarina. Sen lisäksi hän oli osakkaana sekatavarakaupassa ja opetteli valokuvausta.
Veljesten osat eivät vaihtuneet Antwerpenin olympiakisoissa 1920. Hannes kruunasi uransa maratonvoitolla, mutta Tatu oli pettymyksekseen vasta 10:s. Veljekset kohtasivat pukuhuoneessa, jossa Hannes loikoili penkillä tyytyväisenä. Tatu suuttui, heitti juoksukenkänsä seinään ja ilmoitti kisan olleen hänen viimeisensä. Urheilu-ura jatkui kuitenkin vielä neljä vuotta.
Hannes vieraili Suomessa kesällä 1914, mutta lopullinen paluu kotimaahan toteutui vasta vuonna 1921. Hän toimi 1920-luvulla maanviljelijänä lahjoitustilallaan Piikkiössä ja sen jälkeen lähes 30 vuotta urheiluvälinekauppiaana Helsingissä. Urheilu-ura jatkui kesään 1928 saakka. Vanhemmiten jäykkäniskaisuuskin helpotti. 1950-luvulla Hannes otti vastaan Veikkauksen tarjoaman vahtimestarin paikan, jossa hän työskenteli vuoteen 1963 saakka.
Ossi Viita